Ajatuksia ajassa

Mitä minä opin Rakkaudelta

Rakkaus oli kolme vuotias kissa, jonka minä sain tuntea kolme kuukautta. Olin ajatellut, että minulla on jo kissa vaikka Tomas-kissani olikin jo muutaman vuoden asunut vanhempieni luona. Yllättäen Tomas katosi sieltä. Ja sitten hetkessä tapahtumat johtivat siihen että olin sopinut hakevani kissan Heinolasta, koska se ei tullut toimeen toisen siellä asuvan kissan kanssa.

Kolme kuukautta sitten tulin kotiin kissan kanssa. Punaisen kauniin kissan. Kissalle täytyi keksiä nimi, koska sitä oli kutsuttu Raadoksi edellisessä paikassa. Ensimmäisinä päivinä nimeä pohtiessani sanoin kissalle rakas sen nähdessäni ja kissa alkoi kehräämään tai naukui tervehtien. Joten nimi vain sulautui siihen, vaikka se aluksi tuntui todella hassulle kertoa kissan nimi jollekkin. Se on Rakkaus.

Kuukauden verran pidin sitä sisällä ja valjaissa ulkona. Kissa oli hyvä käytöksinen, mutta selkeästi kaipasi vapautta. Tyytyi hyvin kohtaloonsa rajallisessa ympäristössä, mutta tunsin kuinka se halusi olla vapaa. Vaikka se oli näennäisesti tyytyväinen, söi ja kehräsi. Mutta syvällä sisimmässään se koki olevansa vanki. Tunsin rajoittavani sen olemusta. Asettuvani määräysvaltaan, mitä sen kuului milloinkin tehdä. Hallitsevani tilannetta niin, että sain pitää sen ”turvassa” omien rajojeni ja vaatimuksieni sisällä.

Sitten tuli se hetki kun päästin sen vapaaksi. Se sai liikkua sisälle ja ulos vapaasti. Aluksi kaipasin sitä kovin, mietin että milloin näen sen taas ja tuleeko se edes takaisin. Olisiko kumminkin pitänyt pitää se kahleissa. Mitä jos se ei enää tule takaisin? Ja parin tunnin päästä se taas naukui jalkojeni juuressa ja tuli kehräämään syliini. Välillä se oli yön poissa ja tuli päiväksi nukkumaan sänkyyni ja välillä se nukkui yön jalkopäässäni ja lähti päiväksi reissuunsa. Joka hetki kun kohtasimme, se oli onnellinen jälleen näkeminen ja joka kerta kun se lähti annoin sen mennä unohtaen sen siinä hetkessä. Luottaen että se on korkeampien käsien suojassa aina, ei minun tarvitse huolehtia siitä. Silloin minäkin vapauduin vastuusta, huolesta ja vaatimuksista. Joskus kävin huhuilemassa ovella eikä sitä näkynyt, ei minun silti tarvinnut miettiä missä se on tai mitä tekee. Olin onnellinen, että se voi olla onnellinen juuri siellä missä haluaa olla juuri sillä hetkellä. Ja kun se sitten tassutteli kainaloon kehräämään olin siinä hetkessä onnellinen että sain sulkea sen syleilyyni, siksi hetkeksi kunnes se siirtyi kehräten sängyn toiseen päähän nukkumaan. Välillä me pidimme hauskaa leikkien naruilla, tai piilosta tuolin takaa. Jos silitin sitä liikaa, se tarttui minua kynsin ja hampain käteni ympärille ilmaisten ”ettei nyt ole hyvä, vaan haluan rauhaa”. Annoin sille sen tilan mikä tuntui hyvälle. Ja molemmilla oli hyvä mieli. Minun ei tarvinnut pahoittaa mieltäni siitä, etten saanut sitä rapsuttaa ja se sai vapauden olla sellainen kuin halusi. Kaunista vapauden kokemista.

Eilen, viimeisen päivän aamuna minä nostin tarot pakasta suru-kortin. Mietin, että mitähän tämä tahtoo kertoa. Puolilta päivin minulle tultiin kertomaan että kissa oli jäänyt auton alle ja kuollut. Kysyin, että onhan se varmasti kuollut, ettei sen tarvinnut kärsiä. Menin pihalle, kävelin kissan luokse ja nostin sen keskeltä tietä pois. Auton ajaja pahoitteli ja oli harmissaan, minä kiitin että hän pysähtyi ja sanoin ettei sille mitään voinut. Ulkoisesti keholle ei ollut juurikaan mitään tapahtunut, hieman verta korvan juuressa. Joten kissa tuntui kuin pehmolelulta sitä kantaessani haudattavaksi. Pehmeä ja rento. Näin jälkeen päin ajatellen, alkoi hahmottua se kuinka keho on vain kuori. Ei se itsessään ole mitään. Ei keho tee kenestäkään sitä mitä se todella on.

Sen päivän minä itkin, itkin omaa menetystäni, itkin kauniita muistoja mitä olin ehtinyt kokea sen kanssa, säälin itseäni etten enää saa sitä syliini kehräämään. Annoin surun vain tulla ja olla, olin sille läsnä, katsoin ja koin miltä se tuntuu. Se oli kaunista puhdasta surua, kyyneleitä. Läsnäoloa sille hetkelle, annoin kaikkien tunteiden vain olla. Kaikki oli hyvin. Halusin kokea surun niin täydesti kuin pysytyin, ilman tarinoiden lisäämiä tunteita. Olin vain sen olon kanssa. Ja olin kiitollinen kokemastani.

Tänä aamuna herätessäni suru oli poissa. Silmät oli turvoksissa, mutta olo oli kevyt. Päivä meni aivan huomaamatta. Siivosin ja lämmitin uunia. Pohdin miten täydellisessä synkronismissa kaikki sujui. En keksinyt helpompaa ja kauniinpaa tapaa, miten lemmikin lähtö kehosta tapahtuisi. Kuolema oli niin nopea, ettei kissa ehtinyt kärsiä. Minun ei tarvinnut tehdä päätöstä hänen päivien päättämisestä. Sain kumminkin nähdä kehon ehjänä ja kantaa sen turvaan maan syleilyyn. Oli ilmi selvää, että kaikki sujui tarkoituksen mukaisesti. Kaikki on niin tarkkaan harkitun, selkeän ja sujuvan oloista. Kaikki vain tapahtui kuin itsestään. Minun ei tarvinnut huolehtia mistään. Kaikki tarvittava annettiin minulle siinä hetkessä kun sitä tarvitsin. Kun en takertunut mihinkään. Kaikki on niin täydellistä. Suru oli täydellisen kaunis, kun siihen ei lisännyt menneisyyden tarinoita. Kaikki sai ilmetä juuri niinkuin ilmeni. Kaikki sai olla juuri niinkuin oli, minun ei tarvinnut yrittää muuttaa mitään. Mikä helpotus ja kiitollisuus kuinka sain vain olla väline elämän ilmentyä kauttani, juuri sellaisena kuin se ilmeni. Ei ollut hyvää tai pahaa. Oli tunteita ja tapahtumia. Niihin ei silti tarvinnut jäädä. Tunteet vaihtuu, tapahtumat muuttui. Olemus muuttuu. Keho kuljettaa meidän todellista olemustamme, että saamme kokea jotain muutakin kuin pelkkää Rakkautta. Olemme vapaat valitsemaan.

Sain aivan uuden ulottuvuuden elämälle. Meillä jokaisella on tehtävä täällä ja me täytämme sen täydellisesti jokaisessa hetkessä. Olemme aina juuri oikeassa paikassa. Jotkut tehtävät ovat pidempiä, jotkut vaikka kolme kuukautta, jotkut vain hetken. Opin rakastamisen vapauden. Rakkaus voi olla vain vapaa, jos sitä yrittää rajoittaa tai vaatia millään muotoa, siitä katoaa Rakkaus. Rakkautta on mahdoton omistaa, edes vähän. Rakkautta ei voi vaatia olemaan fyysisesti läsnä, silti Rakkaus on aina läsnä. Aina saa rakastaa, aina saa tuntea Rakkautta. Sitä ei voi kukaan kieltää. Rakkaus on meissä sisällä. Se on aina läsnä, vaikka sitä ei voisi nähdä tai kokea. Ja jos sitä ei itse tunne, voi vain kysyä itseltää miksi minä estän rakkautta täyttämästä sydäntäni? Odotanko jonkin tai jonkun muuttuvan, että minä itse voin kokea rakkautta. Vaadinko jotain tapahtuvaksi että saan kokea rakkautta? Odotanko että Rakkaus tulee ulkopuoleltani?

Ensin on opittava Rakastamaan itseään, ennen kuin se voi heijastua ulkoapäin takaisin. Kaikki muuttuu sisältäpäin ulos, ei päin vastoin. On oltava rehellinen omille tunteilleen. On oltava armollinen omille tunteilleen. Ja ennen kaikkea hyväksyttävä itsensä juuri sellaisena kuin on.

Rakkauden kokeminen on maailman kaunein asia, eikä siihen tarvita mitään muuta kuin läsnäolo itselleen ja Rakkauden tunteelleen. Se ei liity mihinkään eikä keneenkään muuhun. Se on Minun ja minun välinen asia. Minä saan rakastaa ketä minä haluan. Mutta jos tarvitsen edes katsetta toiselta, tiedän ettei se ole enää Rakkautta. Koska se on supistava tunne, siellä on pelko. Rakkaus vain laajentaa ja laajenee. Rakkaus ei tarvitse mitään, koska se tietää olevansa kaikki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s