Ajatuksia ajassa

Vaatimukset rakkaudelle.

Miksi toista on vaikea rakastaa sellaisena kuin hän on? Miksi lataamme niin paljon odotuksia ja vaatimuksia ihmiselle josta väitämme välittävämme? Miten toinen edes voisi täyttää odotuksemme? Eikö ennakko ajatukset toisesta ole omassa päässämme, eikä liity mitenkään toiseen?

Oletko koskaan miettinyt, mihin muottiin laitat ihmisen? Ajatellaan, että ensin sinä ihastut ja kaikki näyttää hyvälle, jopa täydelliselle. Kuinka ihana se tunne on, uusi ihminen ja uusi mahdollisuus löytää rakkaus. Tutkit tarkkaan toisen olemista ja arvoja, kun punnitset voisiko tämä ihminen tuoda minulle onnen ikuisen. Aluksi se näyttää todella hyvälle ja hyväksyt toisen olemisen. Aikaa kuluu hieman ja tarkennat kriteereitäsi ja epäkohdat mielessäsi alkaa näkymään. Alat arvostelemaan ja vaatimaan toiselta asioita. Ihmettelet miksi toinen nyt käyttäytyy noin, kun alku oli niin lupaava. Miksi toinen ei teekkään niinkuin tahdon. Alat tehdä mielikuvaa toisesta, että se on tuollainen ja tuollainen – ei hyvä – no tuo piirre on hyväksyttävä. Huomaatko yhtään, miten oma käytöksesi muuttuu rakastavasta vaativaksi. EI tästä tulekkaan mitään, kun tuo toinen ei täyttänytkään unelmaani.

Viimeistään tässä kohti olisi hyvä pysähtyä. Mitä minä oikein ajattelen ja uskottelen itselleni?! Ensinnäkin, että onnellisuuteni riippuisi tuosta toisesta ihmisestä ja hänen tekemisistään? Että kyllä olisin onnellinen, jos toinen älyäisi olla sellainen kuin tahdon. Sattuisinko jopa huomaamaan keneksi yritän toista muttaa ja haluaisinko todella toisen olevan juuri sellainen millaista olen hänestä muovaamassa vaatimuksillani? Arvostin äitiäni/ isääni ja haluan puolisoni olevan kuin hän. Edellinen puolisoni ei ymmärtänyt olla sellainen, joten hän sai väistyä. Kyllä minä vielä löydän sen, joka syvimmät haavani parantaa. Ja jos asia ei menekkään niin, niin toisesta on hyvä hankkiutua eroon. Sillä ei minussa mitään vikaa ole vaan tuo toinen ei vain sopinut minulle, kun siinä oli niin paljon puutteita. Mutta onko toisessa oikeasti mitään vikaa. Jos sinä häneen olet ihastunut, ja kokenut jo sen hyvän olon toisen lähellä. Muistatko sen silloin kun omat pelkosi nousee pintaan. Voisitko hyväksyä, että ne on vain omia pelkojasi eikä toinen ole mitenkään vastuussa niistä. Miten toinen voisi edes tietää mitä vaatimuksia sinulla on ja millaisen menneisyyden taakan kanssa kuljet, vain hiljaa mielessäsi vaatien toisen olevan oikeanlainen, ja loukkaantuen omien kuvitelmien mahdottomuuteen. 

Miten sinä oletat, että vain sinun asiasi, tekemisesi ja ajatuksesi on tärkeitä ja ainoita oikeita? Ja toisen täytyisi tietää sopeutua niihin mukisematta. Toisella ei ole oikeus olla oma itsensä, jos hän on vääränlainen. Oletko miettinyt, mitä vaadit toiselta. Oletko ajatellut, että itse voisit katsoa asioita uudessa valossa avoimemmin. Haluatko mieluummin pitää pääsi, vai katsoa asiaa laajemmin?

Miksi se puoliso on se eniten suurennuslasin alla oleva ja sen täytyisi täyttää ne kriteerit, mitä ei vaikka ystävyys-suhteessa edes ilmene. Minun tupa, minun lupa. Itsestää löytää aivan uusia piirteitä. Sillä parisuhteessa tulee herkimmin esille arvottomuuden ja hylätyksi tulemisen haavat. Ei se rakasta minua jos se käyttäytyy noin. Ei se välitä minusta yhtään, kun se meni tekemään noin. … Todella tuttua. Arvioidaan koko ajan toisen tekemistä oman arvon mittarina. Syytetään toista mielikuvituksessamme tapahtuneista asioista. Annetaan itselle arvo toisen olemisen mukaan.

Kuinka harvoin sitä muistaa kääntyä rakkauden puoleen ja nähdä toinen täydellisen viattomana, omiin mielikuviin rakennettuihin illuusioihin verhoutuneena. Koska vain siinä hetkessä voi aseensa riisua ja alkaa rakastamaan itseään ja toista. Niin kauan kun me syytämme toista omasta menneisyydestämme, emmekä näe todella toista, emme kykene rakastamaan. Pelkäämme vain koko ajan, että kyllä tuo toinen pettää luottamukseni ja oikein odotamme milloin se tapahtuu. Vaikka sen sijaan voisimme katsoa tapahtumia rakastaen. Vaikka saisin sinua rakastaa vain tämän hetken, rakastan sinua täysillä, eikä mikään voi minua estää. Vaikka välillä näen omia menneisyyden pelkojani nousevan, jotka sinä näytät minussa herättävän, rakastan sinua siitä huolimatta. Sillä rakkaus on aina siellä, ja minä voin valita uskonko mieluummin omiin kuvitelmiini vai siihen todelliseen rakkauteen, minkä olen jo kokenut ja tiedän sen olevan olemassa. Minä tiedän, jos haluan muistaa, että kun sinä kiukkuat jostain on se sinun menneisyytesi kokemus. Ja sillä on mahdollisuus nousta esiin ja sulaa pois siinä rakkaudessa ja turvassa, minkä suhteemme mahdollistaa. Kukaan ei koskaan voi puhua kenestäkään toisesta, kuin itsestään ja omien menneisyyden kokemusten kautta. Sanoipa toinen sinulle miten ikäviä asioita tahansa, aina hän puhuu vain omista peloistaan.

Jokainen miestä haluaa tulla vain kuulluksi ja rakastetuksi sellaisina kuin olemme.  Pelko piirtää mielikuvan, ettei minua rakasteta jos olen sellainen kuin olen, vaan minun täytyisi yrittää olla jotenkin parempi. Minun täytyisi ansaita paikkani elämässä jollain tekemisellä. Olen arvokas vasta kun täytän vaatimukset, mitkä olen itselleni asettanut menneisyydessäni. Kun tein näin sain äidin rakkauden, kun tein näin sain isän hyväksynnän. Määritän siis itseni arvon sen mukaan mitä uskon tarvittavan, että minua voidaan rakastaan. Jokaisella teollani minä vain pyydän, että rakasta minua ja olenhan rakkauden arvoinen edes hetken. Kun omat vaatimuksemme itseämme kohtaan on niin suuret, ei siinä voi hyväksyä että toinen rakastaisikin minua ilman, että minun täytyisi ansaita se rakkaus. En minä näe edes sitä mahdollisuutta, että saisin hyväksyä itseni juuri näin ja olisin kelvollinen rakkaudelle muuttamatta mitään itsessäni. Monesti se oma arvottomuus ja itsen arvottaminen on niin alitajuista, ettei sitä edes tiedosta. On vain niin keskittynyt toisen puutteita kaivelemaan. Sillä se on turvallisempaa, ettei tarvitse omiin pelkoihin käydä käsiksi kun saa syyttää toista omista peloistaan.

Voin sanoa, että se on erittäin huvittavaa. Ja sanon senkin, ettei se aluksi sitä todellakaan ole ollut. Mutta kun alkaa näkemään laajemmin ja sitten katselee menneisyyttään armollisemmin, niin voi vai todeta kuinka naurettavan on elämästään peloillaan rakentanut. Ja sitten on jo pitkällä, kun voi hulluille uskomuksilleen nauraa ja olla ottamatta niitä niin vakavasti. Ja vielä jopa kiittää niitä pelkoja mitä nousee pintaan, että kiitos kun saan tämänkin nähdä ja vaihtaa ajatuksen rakkaudellisempaan. Kukaan muu ei meitä voi satuttaa, kuin omat ajatuksemme. Itse jokaisen kokemuksen määrittää mielessään hyväksi tai pahaksi. Ei se toisen sanoma satuta, vaan se miten me sen kuulemme ja minkä menneisyyden kokemuksen se herättää meissä esiin. Eikä mikään kokemus ole sen parempi tai huonompi, jokaisesta voi vain oppia mitä minä itsestäni uskon ja ajattelen. Reagoinko pelko mielessäni vai voisinko katsoa asiaa rakkaiden näkökulmasta?

Ei kukaan minun rakkauttani voi viedä tai arvoani alentaa, ellen sitä ihan itse tee. Jos minä en hylkää itseäni, ei sitä voi toinenkaan tehdä. Jos hyväksyn itseni, ei kukaan muu voi sitä muuttaa. Vain minä voin antaa oman voimani pois ja tipahtaa marttyyriksi. Vain minä voin armantaa itseni, eikä silloin kukaan muu voi minua tuomita. Ja kun hyväksyn itseni, voin hyväksyä toisetkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s