Ajatuksia ajassa

Armon matka itseen

Minä pääsin kokemaan huiman armon matkan itseeni. Kasvamaan kohti itseni rakastamista. Joku voisi sanoa minun olevan itsekäs, kun vain etsin rakkautta itselleni. Mutta kukaan ei pysty rakastamaan ketään toista, eikä ottamaan vastaan rakkautta, ennen kuin hän rakastaa itseään.

Minä voisin väittää, ettei kukaan lähde tälle matkalle vapaaehtoisesti. Halu siihen tulee vasta siinä vaiheessa, kun tuntuu ettei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. Silloin tulee niin suuri kaipaus kotiin Totuuteen, että tämän maailman sirkushuvit eivät enää anna tyydytystä.

Minä sain kulkea hetken matkaa ihmisen vierellä, kenelle ei tämä halukkuus ollut vielä herännyt. Ja hänelle ehkä nousi jopa pelkoa minun halukkuuteni Totuutta kohtaan. Minä menin tähän suhteeseen tietoisena siitä, että olen tullut tähän katsomaan omia pelkojani mitä Rakkauden edessä on. Ja kun sen ymmärsi, oli ilmeneviin asioihin helpompi suhtautua, vaikka ne kipeää siinä hetkessä tekivätkin. Mutta syvällä sisimmässä oli Rauha. Haastavampaa tapahtumat varmasti oli toiselle osapuolelle, koska hänellä ei vielä ollut muuta ymmärrystä kuin mihin tämä maailma meidät kasvattaa. Eli etsitään aina syyllinen toisista, ulkopuoleltani tulee uhka ja minun täytyy puolustautua, minä olen maailman ja olosuhteiden uhri, sinun täytyy muuttua ja tehdä minut onnelliseksi…. Ja niin edelleen. Niissä hetkissä tietoisempana oleminen oli todella haastavaa, kun otti vastuun näkemästään ja kokemastaan, mutta sen lisäksi vielä otti toisen tuskankin kantaakseen. Ei ollut mitään käsitystä kuinka toimia siinä tilanteessa. Eikä konflikti tilanteissa varmaan olekkaan mitään oikeaa tapaa toimia, koska kaikki tavat on vääriä, jos kysytään henkilöltä joka ei ole vielä halukas näkemään omia pelkojaan. Sen voin sanoa, että se oli ainakin minulle todella turhauttava tilanne. Olisi halunnut toimia tavalla jota on opiskellut, mutta kun tunteet tuli peliin mukaan ei aina todellakaan osannut, vaan otti kaiken todella henkilökohtaisesti itseensä ja tunnemyrsky oli valmis.

Vaikken minä osannut kovin hyvin toimia niissä tilanteissa, minulle kumminkin avautui ajatus siitä kuinka kiukuttelija on pieni lapsi joka kokee jäävänsä vaille rakkautta. Ja jokainen syytös mitä toisen suusta tuli, oli vain tarkoitettu hänelle itselleen että hän kuulisi mitä itsestään ajatteli. Minä toimin vain peilinä mitä vasten oli turvallista pelkonsa tuoda julki, vaikka ne näytti syytöksen muodossa ulos tulevankin. Kaikki sanat on aina ensisijaisesti tarkoitettu itselle, että kuulisimme mitä itsestämme ajattelemme. Mutta siinä tulee se tietoisuuden kasvamisen paikka, että sen näkee ja ymmärtää. Kukaan meistä ei ole maailman uhri. Jokainen tilanne on meille annettu vain oppimisvälineeksi, että näkisimme mitä pelko-pilviä meillä on sen Rakkauden paistavan auringon edessä. Aurinko paistaa aina, mutta jos pilvet peittävät sen emme sitä näe. Sama on Rakkaudessa, se on aina, mutta jos pelot estävät sen näkemisen ei se silti tarkoita että Rakkaus olisi kadonnut. Uskomme vain sillä hetkellä johonkin pelkoon Rakkauden sijaan.

Niin kauan kun pystyy keskittymään vain ulkoiseen maailmaan, eikä halua sisälleen vilkaistakkaan, on helppo siirtää vastuu ja syyllisyys toisiin. Minäkin olen sitä paljon tehnyt tietämättäni. Ja kun sisäisen tutkiskelun polulle on lähtenyt, sieltä ei ole enää paluuta. Jokaisella matka on omanlainen ja kokemukset tapahtumineen ilmenee juuri omaan matkaan sopivina aina. Sattumaa ei ole, jokainen kohtaaminen on lahja ja auttaa oivaltamaan paremmin omia tarinoita mihin on uskonut sekä vapauttamaan ne uskomukset mitkä peittävät auringon säteet.

Minä yritin aluksi kovasti hakea hyväksyntää ja kaikin tavoin olla kelvollinen, että olisin hyväksytty ja rakastettu. Päivä päivältä se kävi hankalammaksi, sillä ei arvostusta voi ostaa. Vaikka kuinka yritin miellyttää, aina löytyi syy missä olin toiminut väärin. En enää yhtään tiennyt mitä tehdä ja miten olla, kun aloin näkemään mihin muottiin yritin itseäni sulloa vain siksi että kelpaisin. Se kaikki oli kovin silmiä avaavaa. Kuinka vähän todella itseäni arvostinkaan. Toinen toimi minulle täydellisenä peilinä uskomukselleni että minun täytyy ansaita rakkaus jotenkin, enkä ole riittävä rakkaudelle omana itsenäni. Sen oivaltamisesta tietoisuus sisälläni alkoi kasvaa. Aloin näkemään, kuinka hylkään itseni joka kerta, kun yritän hakea arvostusta ulkopuoleltani. Aloin muuttamaan ajatustani kelpaamattomuudesta siihen että minä ansaitsen. Koska minä (niinkuin jokainen meistä) olen täydellisen rakkauden ilmentymä, ja olen vain kerännyt pelon pilviä sen tiedon eteen unohtaen totuuden itsestäni. Minun tehtäväni on puhallella omat uskomukset totuuden tieltä, ja sinun tehtäväsi on keskittyä omiisi. Kukaan ei ole vastuussa toisen kokemuksista eikä tunnetiloista. Ja se ei ole itsekästä, vaan itsensä Rakastamista. Itseään rakastava sielu voi laajentaa rakkauttaan jokaiselle, mutta itsekäs on pelon vallassa ja syyttää toisia itsekkyydestä kykenemättä rakastamaan itseään ja hakien hyväksyntää ulkopuoleltaan. Minua täytyy rakastaa, koska minä itse en itseäni rakasta. Sinun täytyy minua arvostaa, koska en itse itseäni arvosta. Aina jokainen asia kääntyy omaksi puutteen tai Rakkauden ilmaisuksi itseä kohtaan.

Se arvottomuus mitä koemme, on sellainen piru olkapäällä joka kuiskii täysin järjettömiä asioita korvaan. Kuten; minä en ainakaan, jos et sinä tee aloitetta. Miksi minun täytyy aina, sinä et koskaan. Sinä olet itsekäs. Sinä et ajattele toisia. Sinun syy, että minulla on paha olla… Ja se on mahdoton kierre, koska se arvottomuus on niin suuri, ettei sen takaa kykene näkemään mitään rakkaudellista. Saati että itse laajentaisi rakkautta ja syyttelyn sijaan olisi halukkuus nähdä asiat toisin ja toimia itse toisin, jolloin toinenkin vapautuisi annetusta syyllisen roolistaan ja saisi toimia rakastavasti. Sillä vaikka toinen toimisi rakastavasti, arvottoman mielentila on niin kaukana rakkaudesta ettei sieltä käsin kykene näkemään rakkaudellisia tekoja. Vaan vain vaatii kokoajan toiselta lisää, kykenemättä itse toimimaan toiselta toivomallaan tavalla.

Sen minä opin, ettei tosta voi pelastaa vaikka kuinka haluaisi. Jokaisella on omat menneisyyden kokemukset, ja jokainen kohtaa niiden kautta maailman. Minä olen vastuussa ainoastaan oman mielentilani valinnasta ja se on ainoa asia mitä minun täytyy muistaa tehdä. Koska tämä on mielen maailma ja me olemme yhteistä mieltä. Minä voin siunata ja kiitää jokaista tapahtumaa ja ihmistä, mikä auttaa rakkauden laajenemisessa. Minä voisin myös valita syyttelyn ja uhrin/marttyyrin roolin, mikä olisi silkkaa pelkoa ja itsevihaa. Mutta en todellakaan sitä enää halua valita, koska minä näen valinnan mahdollisuuden.

Olen kiitollinen, että sain katsella intensiivi kurssilla pelkojani ja nyt voin vaihtaa Rakkauden mielentilaan todeten, että minä ansaitsen olla se mikä olen – viaton Rakkaus. Mitä ikinä ilmenee aika-paikka-tilassa, se saa ilmetä. Minun vastuuni on ainoastaan huolehtia siitä millä mielentilalla sitä katselen, pelko vai Rakkaus rinnallani.

 

Näyttökuva 2020-6-23 kello 13.21.05

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s