Ajatuksia ajassa

Onko olettamus totuus?

Minua kiinnostaa hieman pysähtyä olettamusten äärelle. Kuinka me uskomme tietävämme mitä toinen ajattelee tai tahtoo kysymättä sitä. Uskomme tietävämme toisen jokaisen kulmakarvan asennonkin merkityksen. Asiaa jonkin verran seuranneena ja kyllä itsekkin olettamuksia tehneenä, voin vain todeta sen järjettömyyden. Ja siitä, että teemme ensin olettamuksen toisesta, tulee syytökset. Loukkaannumme olemattomasta, koska emme voi kysyä yksinkertaisesti että ”mitä sinä tarkoitit kun minä ymmärsin käytöksesi näin”. Ei hyvä ihme, kun sehän olisi aivan liian helppoa. On paljon mukavempi ensi nostaa itsensä vihan partaalle ja sitten huutaa toiselle kuinka hirveä se on kun aina noin ajattelemattomasti käyttäytyy. Ja kaikki lähtee vain siitä viattomasta olettamuksesta, minkä on tulkinnut omien menneisyyden kokemustensa perusteella.

Tämä tuntuu olevan mahdottoman vaikea asia. Että luopuisi omista olettamuksistaan ja sen sijaan oikeasti haluaisi tutustua toisen ajatusmaailmaan. Haluaisi tutustua toiseen uutena ja viattomana, sen sijaan että kaataisi kaikki vanhat kokemuksensa toisen harteille. Ihan niinkuin vaikka se etten saanut isältäni riittävästi arvostusta lapsena olisi nyt puolisoni syy. Että toisen täytyisi korjata minun arvottomuuden kokemukseni. Kaiken hyvän lisäksi vielä koko ajan varmistella, ettei vain toinen nyt kokisi mitään ikävää ja etten vain herättäisi hänen nukkuvia pelkojaan mitä hän ei halua katsoa itsessään. Sehän olisi aivan järjetöntä nuoralla kävelyä, pelko perseessä koko ajan ettei nyt vain mitään tunteita herää. Ainoastaan hyväksi määritellyt tunteet saa ilmetä ja nekin tietyissä rajoissa, ettei vain överiksi mene onnellisuuskaan. Sokeana yritämme esittää näkevää. Siirtäen huomiomme pois itsestämme ja heittäen kaikki omat ongelmamme päin toisen naamaa.

Tälläistä elämää me vaalimme. Pelkää Jumalaa, pelkää kuolemaa, pelkää vanhenemista, pelkää rahojesi puolesta. Raada niska limassa arvosi ansaitsemiseksi. Kukaan muu ei tee jos minä itse en tee. Yksin täällä on pärjättävä ja mikään ei helppoa ole.

Tätäkö me haluamme pitää yllä ja vaalia? Kyseenalaistamatta?

Mikä on motiivimme?

Me sanomme haluavamme olla onnellisia, mutta keskitämme kaiken energiamme vaatimuksiin ja odotuksiin itseltä ja toisilta. Tuoko se toisten vahtiminen onnen? Tuoko toisten syyttäminen onnen? Tuoko miksi-minun-pitää-aina-marttyyrius onnen?

Mitä jos, minulla (ja sinulla ja kaikilla) olisi oikeus olla onnellinen. Mitä jos se ei tulekkaan ulkoisista asioista. Mitä jos onnellisuus onkin vain valinta mielessä. Mitä jos kukaan toinen ei ole syyllinen. Mitä jos …. Antaisimme mahdollisuuden itsellemme olla onnellisia. Juuri nyt ja tässä.

Jos jokin asia harmittaa, voi vain todeta että annan anteeksi itselleni uskomukseni että olen mieluummin harmissani kuin onnellinen. Siiinä hetkssä elämä muuttuu paljon helpommaksi ja yksinkertaisemmaksi. Mitään ei tarvitse yrittää muuttaa, mitään ei tarvitse lopettaa tekemästä tai alkaa tekemään. Onnellisuus on siinä hetkessä, kun tekee päätöksen sen puolesta. Ansaitsen onnellisuuden, eikä se ole keneltäkään pois. Minulla on oikeus olla onnellinen, eikä mikään ulkopuolinen ärsyke voi sitä viedä minulta pois. Olen kokonainen, täydellinen ja arvokas, vaikkei minulla olisi mitään ulkoista meriittiä tai saavutusta millä itseäni nostaa jalustalle. Minun ei tarvitse nostaa itseäni toisten yläpuolelle, tai vaatia arvostusta toisilta koska arvoni ei ole kiinni toisissa ihmisissä. Ilo ja rauha tulee siitä, ettei ota mitään henkilökohtaisesti eikä huku tarinoihin mitä pelokas mieli tarjoilee. 

Vaikka omien ja toisten pelkojen kohtaaminen on haastavaa ja vaatii kärsivällisyyttä, se että ne saa kohda yhdessä ja turvallisessa ilmapiirissä on ainoa edellytys ymmärrykseen. Tiedostaen molemmilla olevan OMAT kipukohdat mitkä EI liity toiseen lainkaan, mutta niitä voi katsoa yhdessä. Ei toinen katoa ja syyllistä siitä, koska on tietoisuus ja ymmärrys sekä halukkuus nähdä asiat toisin. Se ei ole halukkuutta, että toisen täytyisi muuttua tietynlaiseksi ettei vain mitään pelkoja ilmenisi. Halukkuus on katsoa pelkonsa ja huomata ettei ne voi minua satuttaa ja antaa tilaa toisen kokemuksille. Halukkuus löytää harmonia ja yhteys, tapahtuipa mitä tahansa. Koska rakkaus haluaa antaa anteeksi ja nähdä sen viattomuuden, mikä pelokkaan käytöksen takana on. Olla vahva ja heikko yhtä aikaa on aikamoinen taito, minkä voi oppia ja mikä vaatii vain halun avata mielensä omien rajojen ulkopuolelle. 

Paljon minä opin tänä keväänä. Kuinka voi rakastaa niin paljon. Kuinka puhumiseen ja kommunikointiin tarvitaan kaksi, joilla molemmilla olisi halukkuus yhteyteen. Vain läsnäolo ja avoin kohtaaminen lähentää ja tuo rakkauden kokemisen. Mutta se vaatii uskallusta heittäytyä haavoituvaksi toisen edessä ja se on hiton vaikeaa ja pelottavaa. Ehkä seuraavassa elämässä uskallan. Mutta että uskalsin jo rakastaa kaikesta huolimatta oli minulle kaikkein suurin lahja.

Elämä on anteeksi annon mahdollisuus monelta osin. Loppu on Rakkauden ilmentämistä. ❤ 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s