Ajatuksia ajassa

Havaintoja ihastumisesta.

Mihin minä olen langennut ihastuessani ja mihin minuun kohdistuneet huomiot ovat keskittyneet, on ulkokuori sekä omat mielikuvat siitä millainen toivoo toisen olevan – että se täyttäisi omat odotukset. Vettä myllyyn lisää se, ettei tutustumisen alkuvaiheessa ole oma itsensä, vaan pyritään olemaan parempi versio itsestä. Kaunistellaan ja mielistellään. Ihastuneena kuvitellaan toinen mieleisekseen, eikä haluta nähdä toista sellaisena kuin hän on. 

No, aikaa kuluu ja vaaleanpunaiset lasit alkaa haalistua, kun uutuuden viehätys katoaa. Aletaan nähdä toinen enemmän sellaisena kuin hän on. Siinä vaiheessa on hyvä aloittaa toisen syyttäminen siitä, ettei hän olekkaan mielikuvieni mukainen! Vaikka hän ei koskaan ole ollutkaan, sillä itse on liimannut kiiltokuvia toisen päälle. Toki, jos miellyttämisvaihe kestää riittävän kauan, siitä muotoutuu riippuvuussuhde. Mukavuudenhaluinen ihminen jää mieluummin siihen, kuin aloittaa taas kaiken uudelleen. Hän ei ehkä ole tyytyväinen, mutta laumaeläimenä on mieluummin yhdessä kuin yksin. Pitäen silti koko ajan silmänsä auki, jos tulisi jotain parempaa vastaan.

Eletään siinä uskossa, että tuossa toisessa on vika ja joku muu toinen voisi olla vähemmän viallinen. Koko elämä menee ulkoapäin tulevan onnellisuuden odottamiseen ja etsimiseen. Ja kun uskomuksiaan ja toiveitaan ei uskalleta jakaa ja avata, niin eletään aina vain omissa harhaisissa mielikuvissa. Mistä tulee käsitys, että kyllä se arki pian koittaa. Ja tokihan se koittaa, jos on lähtökohtaisesti valheellisesti elänyt sulkemalla silmänsä todellisuudelta.

No minä olen tehnyt tämän aina pikakelauksella, että kyllästyn tai turhaudun ennen kuin kiintymys ehtii syventyä! Olen hakenut vain oppimateriaalin, mitä voin sitten itsekseni työstää. Tai oikeastaan pelko on pitänyt turvallisesti pinnallisissa kohtaamisissa ja poissa syvemmistä. Onhan se ärsyttävää että nykyisin näkee pelkonsa, eikä voi enää syyttää toisia niistä. Ennen oli paljon helpompi elää ihmetellen syitä tapahtumiin, nykyisin tarvitse katsoa vain peiliin ymmärtääkseen. 

Miksi minä puhun niin paljon kommunikoinnin tärkeydestä on se, että puhuminen on aina ollut minun sudenkuoppani. Ajatuksella, opettaminen on korkein oppimisen muoto. Minun on helppo miellyttää ja antaa kehoni toisen käyttöön. Olen tehnyt parhaani olla joku muu kuin mitä olen, sillä kuka minusta nyt minuna kiinnostuisi on ollut syvällä alitajunnassani. Ja syteen ja saveenhan se on aina mennyt kun on sille teille lähtenyt ja itsensä unohtanut. 

Olen miettinyt, että mikä siinä syvimmän itsensä paljastamisessa oikein pelottaa. Tietenkin se on se, ettei tulisi hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Aina ilmenee jokin muutoksen tarve. Kyllähän meille opetetaan jo lapsena kuinka häpeällistä on olla avoimesti autenttinen itsensä. 

Yleisellä tasolla näitä asioita on helppo pohtia, kun ei tarvitse mennä todella henkilökohtaisesti kertomaan syvimpiä pelkojaan suoraan. 

Kun ihmissuhteissaan ei jaksa enää joutua samaan suohon, missä jo niin monesti on rämpinyt, huomaa epäuskon hiipivän sydämeen ettei ole kantavaa maaperää lainkaan. Jos haluaisikin vain halauksen, eikä koko ongelmavyyhtiä syliinsä kerralla. Ja aina palataan siihen avoimeen kommunikointiin, ettei hylkäisi itseään vaan voisi rehellisesti kertoa miltä tuntuu ja miten pelottaa ja mihin on valmis ja mihin ei…. Mielessä ajatukset menee vain enemmän solmuun.

Mutta on paljon turvallisempi sulkeutua omaan luolaansa ja vastustaa henkeen ja vereen asioiden ilmenemistä. Kuin että antaisi asioiden tapahtua ja nousisi pienen mielen yläpuolelle vain tarkkailemaan. Onneksi maailma tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia voittaa pelkonsa ja mennä niiden läpi. 

Kaikki-mulle-tänne-heti ihmiselle odottaminenkin on tietenkin tuskaa. Voisiko joku joskus olla vain mukavaa ja helppoa?!?! Ja sitten voi aina muistaa viimestään jälkikäteen, että armollisuus itseä ja inhimillisyyttään kohtaan on sallittua. 

Halu tulla näkyväksi itselleen, missä nämä kaikki pohdinnot ja kohtaamiset ovat kultaakin kalliimpia. Kun asiat purkaa mielestään sanoiksi, voi ne lähteä aukeamaan aivan uudella tavalla. Toisinaan voi myös huomata, ettei ole yksin huoliensa kanssa. Usein kirjoittaminen on helpompaa, sillä siinä saa hieman etäisyyttä tunteisiin, kun ehtii niitä rauhassa pohtimaan.

Ensin on oppinut näkemään, sitten tiedostamaan ja viimein hyväksymään omat pelkopohjaiset käytöksensä, mitkä vaikuttavat tietenkin suoraan siihen miltä oma elämä näyttää. Ihmissuhteet paranee jokaisen pelkokerroksen murentumisen myötä. Jälkeenpäin on voinut vain ihmetellä, kuinka jokin asia on muuttunut toisessa sitä myöden kun sen on ensin itsessään hyväksynyt.

Kukaan ei loppupeleissä ole olosuhteiden uhri, vaan kaikki on oman sisäisenmaailman heijastusta.

Mutta kuinka moni on tietoinen omista ajatuksistaan, saati ymmärtää niiden voiman? Kuka on halukas lähtemään tutkimaan sisintään? Kuka on valmis ottamaan vastuun omasta elämästään ja tarkkailemaan olemustaan kuin haukka?

Ja taas saa vain huomata miten asiat näkee nykyisin niin selkeästi, mitä aiemmin ei edes ymmärtänyt. Sisäänpäin kasvaminen on aina vain huikeampi juttu! Yhtäaikaa haluaa jakaa ajatuksiaan ja ei sitä halua tehdä. Toki toivoo, että joku voisi löytää näistä uuden näkökulman siemenen omaan elämäänsä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s