Ajatuksia Ajassa -blogi

Ajatuksia ajassa

Arvottomuus

Voihan ihmismielen arvottomuus sentään. Olen sitä nyt aitiopaikoilta päässyt seurailemaan, kuinka moninaisia muotojaan se käyttää hämäämään ihmisraasua joka sen varjolla voi kirkkain silmin väittää etten minä koe sellaista. Enhän minä ole arvoton kun minulla on kaikki asiat mallillaan elämässä. Mutta kun se ei valitettavasti katso sitä, ei saavutuksia tai arvomitaleita. Niistäkin usein taustalta voi löytyä arvottomuus, minun täytyy olla parempi kuin muut, muuten olen arvoton.

No miten minulle on näytetty arvottomutta niin hauskan moninaisesti. Minulle aihe on tietenkin kovin sydäntä lähellä, koska olen itse kokenut niin suurta arvottomuutta itseni suhteen vähän kaikessa elämässäni, totaaliseen lamaantumiseen asti etten kykene koska en osaa. Mutta on ollut mielenkiintoista nähdä se arvottomuus myös ihmisissä jotka toimivat täysin päinvastoin. Kun eräs henkilö peittää arvottomuutensa kääntämällä sen överiin minä-minä- kuulkaa ja katsokaa minua – minä olen kaikkien kaveri – kaikki tykkää minusta menttaliteetilla… ja kaiken sen alla pikku lapsi huutaa rakastakaa minua ja nähkää minut oikeasti. Toisaalla toinen henkilö tekee itsestään tärkeä työnsä kautta, pitää tiukasti kiinni periaatteistaan ja vain hänen tapansa on oikea. No mitä tämän sisäinen lapsi kertoo? Tietenkin, että olen saanut rakkautta vain tekemästäni, vanhempani on iskostaneet minulle vahvan moraali käsitteen ja siitä pidän kiinni koska ilman sitä en tiedä mitä olisin. Pelkään muutosta, koska mitä minulle jää jos minulta otetaan pois se mihin uskon? Kolmas henkilö ei uskalla tehdä muutoksia elämässään, vaikka se tuntuu kuoleman loukulta. Mutta mitä minä olen, en kelpaa, olen ruma ja lihava. Mitäpä hyötyä minusta kenellekkään on. Katoan maailmaltani Netfliksin syvyyksiin, ettei minun tarvitsisi kohdata itseäni.

Voi meitä arvottomuuden kuninkaita ja kuningattaria. Tietämättämme tai tiedostaen me koko ajan elämme menneisyyttä uudelleen. Pelossa, epävarmuudessa, vihassa maailmaa kohtaa. Kuin koko maailma olisi meitä vastaan. Ja mikä on totuus? Ei kukaan halua sinulle mitään pahaa. Kyllä tiedän, että joskus se voi näyttää siltä. Mutta siinäkin on vain kyse millä mielentilalla asiaa katsoo. Arvottomuudessaan se todella tuntuu, että joku voi vahingoittaa teoillaan tai sanoillaan. Mutta itseään arvostava mielentila pystyy nousemaan tilanteen yläpuolelle ja katsomaan sitä neutraalisti, tuomitsematta.

Riitatilanteissakin pelko on se joka hyökkää ja puolustautuu, pelon täytyy saada äänensä kuuluviin eikä se kuuntele toista lainkaan. Siellä tulee juuri se pieni lapsi esille, joka huutaa rakasta minua – älä hylkää minua! Vaikka suusta tulevat sanat kertoo ihan muuta.

Ja siitähän ei riitatilanteissa tule mitään, jos molemmat ovat tippuneet arvottomuuden kuiluun. Jolloin tilassa on kaksi viisi vuotiasta jotka heittelee hiekkaa toistensa silmiin ja hakkaa lapiolla päähään. No tietenkään ”sivistyneet” aikuiset ei niin tee, vaan me käytämme sanojen sivaltavaa voimaa, puolustaudumme jo ennen kuin toinen ehtii mitään sanoa. Puolustamme sitä arvottomuuttamme mitä koemme. Minun täytyy olla oikeassa ja saada viimeinen sana, muuten olen arvoton ja tuo toinen voittaa. Onko hitusen järjetön asettelu. Ensinnäkin kukaan ei ole sinua vastaan, et ole arvoton vaikka toinen ”voittaisi”, asioissa on aina kaksi puolta ja lopulta kumpikaan ei ole sen enempää oikeassa.

Oivalsin, että näissä tilanteissa kannattaisi hyödyntää tekniikkaa. Nimittäin ääniviestejä. Silloin molemmilla on tila puhua asiansa toisen keskeyttämättä ja toisen täytyy kuunnella asia kokonaan, ennen vastaamista. Miksi emme voisi hyödyntää kaikkea sitä mitä meille on annettu, ennen kuin kykenemme toimimaan rakastavammin?! Tottakai ideaali tilanne olisi istua lähekkäin ja katsoa toisiaan silmiin, molemmat voisi vuorollaan kertoa mitä kokee ja toinen malttaa kuunnella arvostelematta. Silloin myös nähtäisiin omat kokemukset omina, eikä niistä tarvitsisi toista syyttää, vaikka se syytöksen kuuloinen on tullessaan kokemuksista sanoiksi. Se on silti vain oma kokemus tilanteesta, mikä voi puhuttuna haihtua. Ja on tärkeää, että kuulee myös toisen kokemuksen tilanteesta, sillä se avaa paljon käsitystä siitä miten oma mieli rakentaa mitä ihmeellisimpiä tarinoita mihin alamme uskoa. Siksi avoin kokemuksistaan kertominen on äärimmäisen tärkeää. Ja että siihen voi avautua, täytyy kokea olonsa turvalliseksi toisen seurassa. Ettei tule tuomituksi tai tallotuksi. Siinä kasvaa luottamus, ymmärrys ja arvostus aivan uusiin ulottuvuuksiin. Ei enää ole valtapeliä, mihin me olemme itsemme kasvattaneet maailman mukaan. Vaan siinä täytyy olla halukkuus nähdä asiat toisin, avautua myös toisen ajatuksille. Hyväksyä, että ei vanha tapa vain oikeasti toimi. On pakko tulla pois poterostaan ja sallia itseään rakastettavan. Koska silloin kun haavoittuvan avoimesti kertoo omasta kokemuksestaan, ei sinua voida muuta kuin rakastaa ja arvostaa. Se vaatii vain halua päästää irti syyttelystä ja kääntymistä sisäänpäin, että miltä minusta tuntuu. Siitä kaikessa on kyse. Että voidaan purkaa padotut tunteemme. Ne voi avata ja katsoa ja huomata rakkauden loistavan niiden takana. Mutta rakkaus ei pääse koskaan näkyviin jos työnnämme pois ja vastustamme sen edessä olevia pelkokerroksia.

Muistaisimme, että itseämme me vain huijaamme jos kuvittelemme voivamme pitää yksityisiä ajatuksia yhteisen mielen sisällä. Puolustamisesta kaikki sodat alkavat, siksi rauha voi alkaa vain omasta mielestä käsin. Vanhaan maailmankuvaan tämä ei istu, siksi vaaditaan halua nähdä asiat uudella tavalla. Ei pelosta ja puutteesta käsin vaan rakkaudesta ja runsaudesta.

Toista ei voi, eikä tarvitse parantaa. Kaikki työ tehdään omassa mielessä. Siksi minä kirjoitan näitä, että minä näkisin oman mieleni hulluuden ja mihin kaikkiin järjettömyyksiin uskon. Kaikki on vain anteeksi antoa varten, minä voin vain antaa anteeksi sen mitä luulen näkeväni rakkauden sijaan. Oman mielen parantamista, että minua voisi joku satuttaa. Vain harhauskomukset satuttavat.

Ja vaikka kuinka haluaisi palata syyttämään ja syyllistämään muita kokemuksistani, niin aina vaan on palattava siihen että minun on otettava vastuu ihan itse omasta mielentilastani. Minä olen halunnut nähdä asian näin ja minulla on siis valta myös antaa anteeksi rakkaudettomat tunteeni itseäni kohtaan.

Ajatuksia ajassa

Onko olettamus totuus?

Minua kiinnostaa hieman pysähtyä olettamusten äärelle. Kuinka me uskomme tietävämme mitä toinen ajattelee tai tahtoo kysymättä sitä. Uskomme tietävämme toisen jokaisen kulmakarvan asennonkin merkityksen. Asiaa jonkin verran seuranneena ja kyllä itsekkin olettamuksia tehneenä, voin vain todeta sen järjettömyyden. Ja siitä, että teemme ensin olettamuksen toisesta, tulee syytökset. Loukkaannumme olemattomasta, koska emme voi kysyä yksinkertaisesti että ”mitä sinä tarkoitit kun minä ymmärsin käytöksesi näin”. Ei hyvä ihme, kun sehän olisi aivan liian helppoa. On paljon mukavempi ensi nostaa itsensä vihan partaalle ja sitten huutaa toiselle kuinka hirveä se on kun aina noin ajattelemattomasti käyttäytyy. Ja kaikki lähtee vain siitä viattomasta olettamuksesta, minkä on tulkinnut omien menneisyyden kokemustensa perusteella.

Tämä tuntuu olevan mahdottoman vaikea asia. Että luopuisi omista olettamuksistaan ja sen sijaan oikeasti haluaisi tutustua toisen ajatusmaailmaan. Haluaisi tutustua toiseen uutena ja viattomana, sen sijaan että kaataisi kaikki vanhat kokemuksensa toisen harteille. Ihan niinkuin vaikka se etten saanut isältäni riittävästi arvostusta lapsena olisi nyt puolisoni syy. Että toisen täytyisi korjata minun arvottomuuden kokemukseni. Kaiken hyvän lisäksi vielä koko ajan varmistella, ettei vain toinen nyt kokisi mitään ikävää ja etten vain herättäisi hänen nukkuvia pelkojaan mitä hän ei halua katsoa itsessään. Sehän olisi aivan järjetöntä nuoralla kävelyä, pelko perseessä koko ajan ettei nyt vain mitään tunteita herää. Ainoastaan hyväksi määritellyt tunteet saa ilmetä ja nekin tietyissä rajoissa, ettei vain överiksi mene onnellisuuskaan. Sokeana yritämme esittää näkevää. Siirtäen huomiomme pois itsestämme ja heittäen kaikki omat ongelmamme päin toisen naamaa.

Tälläistä elämää me vaalimme. Pelkää Jumalaa, pelkää kuolemaa, pelkää vanhenemista, pelkää rahojesi puolesta. Raada niska limassa arvosi ansaitsemiseksi. Kukaan muu ei tee jos minä itse en tee. Yksin täällä on pärjättävä ja mikään ei helppoa ole.

Tätäkö me haluamme pitää yllä ja vaalia? Kyseenalaistamatta?

Mikä on motiivimme?

Me sanomme haluavamme olla onnellisia, mutta keskitämme kaiken energiamme vaatimuksiin ja odotuksiin itseltä ja toisilta. Tuoko se toisten vahtiminen onnen? Tuoko toisten syyttäminen onnen? Tuoko miksi-minun-pitää-aina-marttyyrius onnen?

Mitä jos, minulla (ja sinulla ja kaikilla) olisi oikeus olla onnellinen. Mitä jos se ei tulekkaan ulkoisista asioista. Mitä jos onnellisuus onkin vain valinta mielessä. Mitä jos kukaan toinen ei ole syyllinen. Mitä jos …. Antaisimme mahdollisuuden itsellemme olla onnellisia. Juuri nyt ja tässä.

Jos jokin asia harmittaa, voi vain todeta että annan anteeksi itselleni uskomukseni että olen mieluummin harmissani kuin onnellinen. Siiinä hetkssä elämä muuttuu paljon helpommaksi ja yksinkertaisemmaksi. Mitään ei tarvitse yrittää muuttaa, mitään ei tarvitse lopettaa tekemästä tai alkaa tekemään. Onnellisuus on siinä hetkessä, kun tekee päätöksen sen puolesta. Ansaitsen onnellisuuden, eikä se ole keneltäkään pois. Minulla on oikeus olla onnellinen, eikä mikään ulkopuolinen ärsyke voi sitä viedä minulta pois. Olen kokonainen, täydellinen ja arvokas, vaikkei minulla olisi mitään ulkoista meriittiä tai saavutusta millä itseäni nostaa jalustalle. Minun ei tarvitse nostaa itseäni toisten yläpuolelle, tai vaatia arvostusta toisilta koska arvoni ei ole kiinni toisissa ihmisissä. Ilo ja rauha tulee siitä, ettei ota mitään henkilökohtaisesti eikä huku tarinoihin mitä pelokas mieli tarjoilee. 

Vaikka omien ja toisten pelkojen kohtaaminen on haastavaa ja vaatii kärsivällisyyttä, se että ne saa kohda yhdessä ja turvallisessa ilmapiirissä on ainoa edellytys ymmärrykseen. Tiedostaen molemmilla olevan OMAT kipukohdat mitkä EI liity toiseen lainkaan, mutta niitä voi katsoa yhdessä. Ei toinen katoa ja syyllistä siitä, koska on tietoisuus ja ymmärrys sekä halukkuus nähdä asiat toisin. Se ei ole halukkuutta, että toisen täytyisi muuttua tietynlaiseksi ettei vain mitään pelkoja ilmenisi. Halukkuus on katsoa pelkonsa ja huomata ettei ne voi minua satuttaa ja antaa tilaa toisen kokemuksille. Halukkuus löytää harmonia ja yhteys, tapahtuipa mitä tahansa. Koska rakkaus haluaa antaa anteeksi ja nähdä sen viattomuuden, mikä pelokkaan käytöksen takana on. Olla vahva ja heikko yhtä aikaa on aikamoinen taito, minkä voi oppia ja mikä vaatii vain halun avata mielensä omien rajojen ulkopuolelle. 

Paljon minä opin tänä keväänä. Kuinka voi rakastaa niin paljon. Kuinka puhumiseen ja kommunikointiin tarvitaan kaksi, joilla molemmilla olisi halukkuus yhteyteen. Vain läsnäolo ja avoin kohtaaminen lähentää ja tuo rakkauden kokemisen. Mutta se vaatii uskallusta heittäytyä haavoituvaksi toisen edessä ja se on hiton vaikeaa ja pelottavaa. Ehkä seuraavassa elämässä uskallan. Mutta että uskalsin jo rakastaa kaikesta huolimatta oli minulle kaikkein suurin lahja.

Elämä on anteeksi annon mahdollisuus monelta osin. Loppu on Rakkauden ilmentämistä. ❤ 

Ajatuksia ajassa

Armon matka itseen

Minä pääsin kokemaan huiman armon matkan itseeni. Kasvamaan kohti itseni rakastamista. Joku voisi sanoa minun olevan itsekäs, kun vain etsin rakkautta itselleni. Mutta kukaan ei pysty rakastamaan ketään toista, eikä ottamaan vastaan rakkautta, ennen kuin hän rakastaa itseään.

Minä voisin väittää, ettei kukaan lähde tälle matkalle vapaaehtoisesti. Halu siihen tulee vasta siinä vaiheessa, kun tuntuu ettei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. Silloin tulee niin suuri kaipaus kotiin Totuuteen, että tämän maailman sirkushuvit eivät enää anna tyydytystä.

Minä sain kulkea hetken matkaa ihmisen vierellä, kenelle ei tämä halukkuus ollut vielä herännyt. Ja hänelle ehkä nousi jopa pelkoa minun halukkuuteni Totuutta kohtaan. Minä menin tähän suhteeseen tietoisena siitä, että olen tullut tähän katsomaan omia pelkojani mitä Rakkauden edessä on. Ja kun sen ymmärsi, oli ilmeneviin asioihin helpompi suhtautua, vaikka ne kipeää siinä hetkessä tekivätkin. Mutta syvällä sisimmässä oli Rauha. Haastavampaa tapahtumat varmasti oli toiselle osapuolelle, koska hänellä ei vielä ollut muuta ymmärrystä kuin mihin tämä maailma meidät kasvattaa. Eli etsitään aina syyllinen toisista, ulkopuoleltani tulee uhka ja minun täytyy puolustautua, minä olen maailman ja olosuhteiden uhri, sinun täytyy muuttua ja tehdä minut onnelliseksi…. Ja niin edelleen. Niissä hetkissä tietoisempana oleminen oli todella haastavaa, kun otti vastuun näkemästään ja kokemastaan, mutta sen lisäksi vielä otti toisen tuskankin kantaakseen. Ei ollut mitään käsitystä kuinka toimia siinä tilanteessa. Eikä konflikti tilanteissa varmaan olekkaan mitään oikeaa tapaa toimia, koska kaikki tavat on vääriä, jos kysytään henkilöltä joka ei ole vielä halukas näkemään omia pelkojaan. Sen voin sanoa, että se oli ainakin minulle todella turhauttava tilanne. Olisi halunnut toimia tavalla jota on opiskellut, mutta kun tunteet tuli peliin mukaan ei aina todellakaan osannut, vaan otti kaiken todella henkilökohtaisesti itseensä ja tunnemyrsky oli valmis.

Vaikken minä osannut kovin hyvin toimia niissä tilanteissa, minulle kumminkin avautui ajatus siitä kuinka kiukuttelija on pieni lapsi joka kokee jäävänsä vaille rakkautta. Ja jokainen syytös mitä toisen suusta tuli, oli vain tarkoitettu hänelle itselleen että hän kuulisi mitä itsestään ajatteli. Minä toimin vain peilinä mitä vasten oli turvallista pelkonsa tuoda julki, vaikka ne näytti syytöksen muodossa ulos tulevankin. Kaikki sanat on aina ensisijaisesti tarkoitettu itselle, että kuulisimme mitä itsestämme ajattelemme. Mutta siinä tulee se tietoisuuden kasvamisen paikka, että sen näkee ja ymmärtää. Kukaan meistä ei ole maailman uhri. Jokainen tilanne on meille annettu vain oppimisvälineeksi, että näkisimme mitä pelko-pilviä meillä on sen Rakkauden paistavan auringon edessä. Aurinko paistaa aina, mutta jos pilvet peittävät sen emme sitä näe. Sama on Rakkaudessa, se on aina, mutta jos pelot estävät sen näkemisen ei se silti tarkoita että Rakkaus olisi kadonnut. Uskomme vain sillä hetkellä johonkin pelkoon Rakkauden sijaan.

Niin kauan kun pystyy keskittymään vain ulkoiseen maailmaan, eikä halua sisälleen vilkaistakkaan, on helppo siirtää vastuu ja syyllisyys toisiin. Minäkin olen sitä paljon tehnyt tietämättäni. Ja kun sisäisen tutkiskelun polulle on lähtenyt, sieltä ei ole enää paluuta. Jokaisella matka on omanlainen ja kokemukset tapahtumineen ilmenee juuri omaan matkaan sopivina aina. Sattumaa ei ole, jokainen kohtaaminen on lahja ja auttaa oivaltamaan paremmin omia tarinoita mihin on uskonut sekä vapauttamaan ne uskomukset mitkä peittävät auringon säteet.

Minä yritin aluksi kovasti hakea hyväksyntää ja kaikin tavoin olla kelvollinen, että olisin hyväksytty ja rakastettu. Päivä päivältä se kävi hankalammaksi, sillä ei arvostusta voi ostaa. Vaikka kuinka yritin miellyttää, aina löytyi syy missä olin toiminut väärin. En enää yhtään tiennyt mitä tehdä ja miten olla, kun aloin näkemään mihin muottiin yritin itseäni sulloa vain siksi että kelpaisin. Se kaikki oli kovin silmiä avaavaa. Kuinka vähän todella itseäni arvostinkaan. Toinen toimi minulle täydellisenä peilinä uskomukselleni että minun täytyy ansaita rakkaus jotenkin, enkä ole riittävä rakkaudelle omana itsenäni. Sen oivaltamisesta tietoisuus sisälläni alkoi kasvaa. Aloin näkemään, kuinka hylkään itseni joka kerta, kun yritän hakea arvostusta ulkopuoleltani. Aloin muuttamaan ajatustani kelpaamattomuudesta siihen että minä ansaitsen. Koska minä (niinkuin jokainen meistä) olen täydellisen rakkauden ilmentymä, ja olen vain kerännyt pelon pilviä sen tiedon eteen unohtaen totuuden itsestäni. Minun tehtäväni on puhallella omat uskomukset totuuden tieltä, ja sinun tehtäväsi on keskittyä omiisi. Kukaan ei ole vastuussa toisen kokemuksista eikä tunnetiloista. Ja se ei ole itsekästä, vaan itsensä Rakastamista. Itseään rakastava sielu voi laajentaa rakkauttaan jokaiselle, mutta itsekäs on pelon vallassa ja syyttää toisia itsekkyydestä kykenemättä rakastamaan itseään ja hakien hyväksyntää ulkopuoleltaan. Minua täytyy rakastaa, koska minä itse en itseäni rakasta. Sinun täytyy minua arvostaa, koska en itse itseäni arvosta. Aina jokainen asia kääntyy omaksi puutteen tai Rakkauden ilmaisuksi itseä kohtaan.

Se arvottomuus mitä koemme, on sellainen piru olkapäällä joka kuiskii täysin järjettömiä asioita korvaan. Kuten; minä en ainakaan, jos et sinä tee aloitetta. Miksi minun täytyy aina, sinä et koskaan. Sinä olet itsekäs. Sinä et ajattele toisia. Sinun syy, että minulla on paha olla… Ja se on mahdoton kierre, koska se arvottomuus on niin suuri, ettei sen takaa kykene näkemään mitään rakkaudellista. Saati että itse laajentaisi rakkautta ja syyttelyn sijaan olisi halukkuus nähdä asiat toisin ja toimia itse toisin, jolloin toinenkin vapautuisi annetusta syyllisen roolistaan ja saisi toimia rakastavasti. Sillä vaikka toinen toimisi rakastavasti, arvottoman mielentila on niin kaukana rakkaudesta ettei sieltä käsin kykene näkemään rakkaudellisia tekoja. Vaan vain vaatii kokoajan toiselta lisää, kykenemättä itse toimimaan toiselta toivomallaan tavalla.

Sen minä opin, ettei tosta voi pelastaa vaikka kuinka haluaisi. Jokaisella on omat menneisyyden kokemukset, ja jokainen kohtaa niiden kautta maailman. Minä olen vastuussa ainoastaan oman mielentilani valinnasta ja se on ainoa asia mitä minun täytyy muistaa tehdä. Koska tämä on mielen maailma ja me olemme yhteistä mieltä. Minä voin siunata ja kiitää jokaista tapahtumaa ja ihmistä, mikä auttaa rakkauden laajenemisessa. Minä voisin myös valita syyttelyn ja uhrin/marttyyrin roolin, mikä olisi silkkaa pelkoa ja itsevihaa. Mutta en todellakaan sitä enää halua valita, koska minä näen valinnan mahdollisuuden.

Olen kiitollinen, että sain katsella intensiivi kurssilla pelkojani ja nyt voin vaihtaa Rakkauden mielentilaan todeten, että minä ansaitsen olla se mikä olen – viaton Rakkaus. Mitä ikinä ilmenee aika-paikka-tilassa, se saa ilmetä. Minun vastuuni on ainoastaan huolehtia siitä millä mielentilalla sitä katselen, pelko vai Rakkaus rinnallani.

 

Näyttökuva 2020-6-23 kello 13.21.05

Ajatuksia ajassa

Minä tiedän -mieli

Kyllä asia on niin, eikä kun kyllä se on niin. Kyllä minä tiedän ja koen tarpeelliseksi korjata jokaisen sinun lauseesi. Miksi minun on tarve olla oikeassa koko ajan? Mitä minä pelkään, jos päästäisin irti minä tiedän asenteestani? Ettei minun tarvitsisikaan koko ajan todistaa ja vahtia omaa arvoani. Mitä tapahtuisi, jos en pitäisikään jokaisesta narusta kiinni. Putoaisinko? Kannatteleeko kokoaikainen päteminen minua elämässä? Enkö muuten ole mitään, jos luovun kontrollistani?  Onko hyökkäys ja puolustautuminen ainoat tavat millä asioihin voi suhtautua? Minne katoaa leikkimielisyys, ystävällisyys ja Rakkaus?

Kenen ylipäätään täytyy koko ajan pitää huoli olevansa oikeassa? Eikö se kerro vain siitä suuresta arvottomuuden kokemuksesta sisällä, että täytyy todistella olemassa oloaan. Ja ettei kestä yhtään poikkipuolista sanaa toisilta, koska asia on niinkuin sanon, piste. Näkee syyn ja ongelman vain toisessa. Koska minun näkemykseni on oikea ja sinun väärä. Kenelle me todistelemme jääräpäisyyttämme? Mitä hyötyä siitä on? Ja taas palataan kysymykseen, että olenko mieluummin oikeassa kuin onnellinen…. Tottakai se pieni pelkominä vastustaa suunnattomasti, että minäkö antaisin periksi, en IKINÄ. Ja kärsimys on valmis. Kun taas Rakkaus kuiskaa hiljaa, mitä tapahtuisi jos vaatimusten sijaan antaisit armon käydä oikeudesta ja katsoisit asiaa rakkauden näkökulmasta. Ei oikeassa oleminen tuo sinulle onnea. Rakkaus sallii ja hyväksyy, antaa tilaa myös toisen kokemuksille. Rakkaus ei arvostele, vaadi oikeuksiaan tai yritä olla toista parempi. Rakkauden ei tarvitse olla oikeassa, ollakseen täydellinen. Rakkaus ei yritä haavoittaa toista, etsien omaa etuaan. Rakkauden ei tarvitse heittäytyä marttyyriksi, tullakseen huomatuksi. Rakkauden ei tarvitse puolustautua, kun ei ole mitään mitä vastaan puolustautua. 

Kumpikaan ei voi olla sen enempää oikeassa tai väärässä. On vain kaksi katsonta kantaa, kannattaako niitä arvottaa? Kummallakin on oma menneisyyden kokemus, minkä läpi asiaa katsoo ja kumpikin näkee vain oman versionsa asiasta oikeana.

Puhuminen on ainoa asia mikä voi valaista ja avartaa molempien näkemystä. Ei syyttämällä tai vaatimalla toisen muuttuvan ja muuttavan katsontakantaansa. Vaan vain kertomalla, että minä näen tämä asian näin, se on minun kokemukseni siitä ja se ei liity sinuun mitenkään. Sinun ansiostasi tulin vain näkeväksi mitä uskomusta tästäkin asiasta olen kantanut mukanani. Kiitos kun sain nähdä sen, nyt voin sen antaa sulaa pois. Eikä minun tarvitse painaa sitä vihalla piiloon, että se voisi vain myöhemmin nousta muistoista suurempana mörkönä katsottavaksemme.

Mikään asia ei ole vakava, jos se ei pääse kasvamaan mielessä kohtaamattomana ja mielikuvituksen värittämänä. Mutta mitä me pelkäämme omille ajatuksillemme rehellisenä olemisessa? Jos tuomme omat ajatuksemme avoimesti esille, mikä meitä voisi satuttaa. Muu kuin pelko toisen reaktiosta, pelko hylätyksitulemisesta, pelko ettei minulla ole oikeus tunteisiini ja ajatuksiini. Olenko viallinen, kun tunnen näin? Iänkaiken meille on opetettu, kuinka omat tunteet täytyy painaa piiloon. Kuuluu käyttäytyä ja osata olla ihmisiksi. Mutta kuka sen määrittää, että tämä tunne on sallittu ja tuo toinen ei. Ja siinä kohtaa olemme menneet metsään ja pahasti, kun emme hyväksy omia tunteitamme ja kiellämme ne samalla läheisiltämmekin. Vaikka ainoa keino olisi kohdata ja hyväksyä ne. Mikään ei ole toistaan pahempi tai parempi. Hyväksyvässä ilmapiirissä jokainen tunne saa tulla näkyväksi ja siinä sallivuudessa se pääsee saman tien sulamaan pois. Mutta vain että sillä on lupa ja turva tulla näkyväksi.

Kun kaksi ihmistä on pidemmän aikaa saman katon alla, alkaa omat tunteet väkisinkin tulla pintaan eikä niitä kykene mielistelyllä loputtomiin peittelemään. Mutta kun on aina oppinut ne piilottamaan, on se pelottavaa että ne alkaa yhdenäkin ponnahtelemaan pintaan. Ei osaa itsekkään suhtautua siihen, saati sitten kun molemmat ovat samassa pelon mielentilassa ja tunteet säikäyttää molemmat. Syyttely ja arvostelu on välitön seuraus, mökötys ja marttyyrius seuraa salaman nopeasti tilannetta. Kun en kykene hyväksymään omia tunteitani, ei toinenkaan saa niitä tuntea. On parempi piiloutua. En katso enää toista silmiin, koska pelkään, pelkään vihani näkyvän niistä. Alan välttelemään toisen seuraa, koska en kykene kohtaamaan omia tunteitani. Täytän jokaisen hetken tekemisellä, ettei minun tarvitsisi vain pysähtyä tunteideni äärelle. Pakenen, hyökkään tai puolustaudun. Olo on kuin olisi ansaan jäänyt, eikä itse pääse irti.

Omia tunteita on vain helpoin paeta, se on tuttua ja turvallista. Mukavuusalueelta ei tietentahtoen lähdetä. Se vaatii halukkuutta. Ja se löytyykö sitä halukkuutta lähteä katsomaan ja tutkimaan on jokaisen itse löydettävä. Niin kauan me pakenemme, kunne ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin valita toisin.

Ja mitä Rakkaus pyytäisi minua tekemään? Hyväksymään pelkoni, keskeneräisyyteni. Sallimaan tunteeni, ei ne minua riko – eikä toistakaan. Huomaamaan, että olen arvokoas ja riittävä ja täydellinen juuri nyt ja näin. Ei minun tarvitse yrittää olla mitään muuta, eikä enemmän, tai paremmin. Voisin armahtaa itseni. Olen viaton. Olen viaton, vaikka pelkomieli väittäisi mitä. Olen Rakkauden arvoinen aina ja jokaisessa olossani.

Ja vaikka itse ei olisi pudonnut pelkoon, toisen esittäessä mörökölliä, saa olla todella tarkkana ettei syöksykierteellä hyppää toisen mörköilyyn mukaan. Sillä parhaiten auttaa toistakin pois vihan tunteista, kun itse kykenee valitsemaan siinäkin tilanteessa pelon sijaan Rakkauden. Tiedostaen, että tämä olo ei ole minun syytäni, toisella on oikeus kokea omat tunteensa ja minä voin rakastavasti tukea häntä. Jos ei sanoin, niin ainakin mielen tasolla. Ja se on tärkeintä. Mutta silloinkin armollisuutta itseään kohtaan, ettei aina vain kykene vaan saa tipahtaa samaan kaivoon mistä toinen huutaa, että rakasta minua, vaikka olen huonolla päällä. Näe sinä se Rakkaus mitä minä en juuri nyt näe.

En minä myöskään ole vastuussa toisen kokemuksista, vaikka minua mistä syytettäsiin. Koska kukaan ei voi puhua mistään muusta kuin omista pelko tunteistaan, eikä ne liity minuun mitenkään. Jokaisen on otettava vastuu omista tunteistaan. Pelko vain siirtää vastuuta ja kieltää kaiken.

Sen muutoksen halun huomaa silloin, kun elämä ei enää anna tyydytystä vanhaan tapaan, vaan haluaa lähteä kyseenalaistamaan ja löytämään sisäisen rauhan, mitä ei ulkomaailma voi tarjota. Vaikka kuinka etsisit onnea ulkoapäin ja toisista ihmisistä, jossain vaiheessa tulee vain se hetki kun ymmärtää ettei se voi tulla mistään muualta kuin sisimmästään. Rakkaus ja Rauha sisälläsi odottaa vain sitä käänteen tekevää valintaa. Sillä ne ovat aina läsnä ja sinulla on valinnan mahdollisuus haluatko kokea ne vai et, jokaikinen hetki ja aina vain uudelleen ja uudelleen. 

Rakkaus ei ole unohtanut ketään, sillä Rakkaus on meissä jokaisessa. Älä huijaa itseäsi uskomaan mitään muuta. Sisältäsi löydät sen, mitä etsit kuumeisesti ulkopuoleltasi.

Ajatuksia ajassa

Vaatimukset rakkaudelle.

Miksi toista on vaikea rakastaa sellaisena kuin hän on? Miksi lataamme niin paljon odotuksia ja vaatimuksia ihmiselle josta väitämme välittävämme? Miten toinen edes voisi täyttää odotuksemme? Eikö ennakko ajatukset toisesta ole omassa päässämme, eikä liity mitenkään toiseen?

Oletko koskaan miettinyt, mihin muottiin laitat ihmisen? Ajatellaan, että ensin sinä ihastut ja kaikki näyttää hyvälle, jopa täydelliselle. Kuinka ihana se tunne on, uusi ihminen ja uusi mahdollisuus löytää rakkaus. Tutkit tarkkaan toisen olemista ja arvoja, kun punnitset voisiko tämä ihminen tuoda minulle onnen ikuisen. Aluksi se näyttää todella hyvälle ja hyväksyt toisen olemisen. Aikaa kuluu hieman ja tarkennat kriteereitäsi ja epäkohdat mielessäsi alkaa näkymään. Alat arvostelemaan ja vaatimaan toiselta asioita. Ihmettelet miksi toinen nyt käyttäytyy noin, kun alku oli niin lupaava. Miksi toinen ei teekkään niinkuin tahdon. Alat tehdä mielikuvaa toisesta, että se on tuollainen ja tuollainen – ei hyvä – no tuo piirre on hyväksyttävä. Huomaatko yhtään, miten oma käytöksesi muuttuu rakastavasta vaativaksi. EI tästä tulekkaan mitään, kun tuo toinen ei täyttänytkään unelmaani.

Viimeistään tässä kohti olisi hyvä pysähtyä. Mitä minä oikein ajattelen ja uskottelen itselleni?! Ensinnäkin, että onnellisuuteni riippuisi tuosta toisesta ihmisestä ja hänen tekemisistään? Että kyllä olisin onnellinen, jos toinen älyäisi olla sellainen kuin tahdon. Sattuisinko jopa huomaamaan keneksi yritän toista muttaa ja haluaisinko todella toisen olevan juuri sellainen millaista olen hänestä muovaamassa vaatimuksillani? Arvostin äitiäni/ isääni ja haluan puolisoni olevan kuin hän. Edellinen puolisoni ei ymmärtänyt olla sellainen, joten hän sai väistyä. Kyllä minä vielä löydän sen, joka syvimmät haavani parantaa. Ja jos asia ei menekkään niin, niin toisesta on hyvä hankkiutua eroon. Sillä ei minussa mitään vikaa ole vaan tuo toinen ei vain sopinut minulle, kun siinä oli niin paljon puutteita. Mutta onko toisessa oikeasti mitään vikaa. Jos sinä häneen olet ihastunut, ja kokenut jo sen hyvän olon toisen lähellä. Muistatko sen silloin kun omat pelkosi nousee pintaan. Voisitko hyväksyä, että ne on vain omia pelkojasi eikä toinen ole mitenkään vastuussa niistä. Miten toinen voisi edes tietää mitä vaatimuksia sinulla on ja millaisen menneisyyden taakan kanssa kuljet, vain hiljaa mielessäsi vaatien toisen olevan oikeanlainen, ja loukkaantuen omien kuvitelmien mahdottomuuteen. 

Miten sinä oletat, että vain sinun asiasi, tekemisesi ja ajatuksesi on tärkeitä ja ainoita oikeita? Ja toisen täytyisi tietää sopeutua niihin mukisematta. Toisella ei ole oikeus olla oma itsensä, jos hän on vääränlainen. Oletko miettinyt, mitä vaadit toiselta. Oletko ajatellut, että itse voisit katsoa asioita uudessa valossa avoimemmin. Haluatko mieluummin pitää pääsi, vai katsoa asiaa laajemmin?

Miksi se puoliso on se eniten suurennuslasin alla oleva ja sen täytyisi täyttää ne kriteerit, mitä ei vaikka ystävyys-suhteessa edes ilmene. Minun tupa, minun lupa. Itsestää löytää aivan uusia piirteitä. Sillä parisuhteessa tulee herkimmin esille arvottomuuden ja hylätyksi tulemisen haavat. Ei se rakasta minua jos se käyttäytyy noin. Ei se välitä minusta yhtään, kun se meni tekemään noin. … Todella tuttua. Arvioidaan koko ajan toisen tekemistä oman arvon mittarina. Syytetään toista mielikuvituksessamme tapahtuneista asioista. Annetaan itselle arvo toisen olemisen mukaan.

Kuinka harvoin sitä muistaa kääntyä rakkauden puoleen ja nähdä toinen täydellisen viattomana, omiin mielikuviin rakennettuihin illuusioihin verhoutuneena. Koska vain siinä hetkessä voi aseensa riisua ja alkaa rakastamaan itseään ja toista. Niin kauan kun me syytämme toista omasta menneisyydestämme, emmekä näe todella toista, emme kykene rakastamaan. Pelkäämme vain koko ajan, että kyllä tuo toinen pettää luottamukseni ja oikein odotamme milloin se tapahtuu. Vaikka sen sijaan voisimme katsoa tapahtumia rakastaen. Vaikka saisin sinua rakastaa vain tämän hetken, rakastan sinua täysillä, eikä mikään voi minua estää. Vaikka välillä näen omia menneisyyden pelkojani nousevan, jotka sinä näytät minussa herättävän, rakastan sinua siitä huolimatta. Sillä rakkaus on aina siellä, ja minä voin valita uskonko mieluummin omiin kuvitelmiini vai siihen todelliseen rakkauteen, minkä olen jo kokenut ja tiedän sen olevan olemassa. Minä tiedän, jos haluan muistaa, että kun sinä kiukkuat jostain on se sinun menneisyytesi kokemus. Ja sillä on mahdollisuus nousta esiin ja sulaa pois siinä rakkaudessa ja turvassa, minkä suhteemme mahdollistaa. Kukaan ei koskaan voi puhua kenestäkään toisesta, kuin itsestään ja omien menneisyyden kokemusten kautta. Sanoipa toinen sinulle miten ikäviä asioita tahansa, aina hän puhuu vain omista peloistaan.

Jokainen miestä haluaa tulla vain kuulluksi ja rakastetuksi sellaisina kuin olemme.  Pelko piirtää mielikuvan, ettei minua rakasteta jos olen sellainen kuin olen, vaan minun täytyisi yrittää olla jotenkin parempi. Minun täytyisi ansaita paikkani elämässä jollain tekemisellä. Olen arvokas vasta kun täytän vaatimukset, mitkä olen itselleni asettanut menneisyydessäni. Kun tein näin sain äidin rakkauden, kun tein näin sain isän hyväksynnän. Määritän siis itseni arvon sen mukaan mitä uskon tarvittavan, että minua voidaan rakastaan. Jokaisella teollani minä vain pyydän, että rakasta minua ja olenhan rakkauden arvoinen edes hetken. Kun omat vaatimuksemme itseämme kohtaan on niin suuret, ei siinä voi hyväksyä että toinen rakastaisikin minua ilman, että minun täytyisi ansaita se rakkaus. En minä näe edes sitä mahdollisuutta, että saisin hyväksyä itseni juuri näin ja olisin kelvollinen rakkaudelle muuttamatta mitään itsessäni. Monesti se oma arvottomuus ja itsen arvottaminen on niin alitajuista, ettei sitä edes tiedosta. On vain niin keskittynyt toisen puutteita kaivelemaan. Sillä se on turvallisempaa, ettei tarvitse omiin pelkoihin käydä käsiksi kun saa syyttää toista omista peloistaan.

Voin sanoa, että se on erittäin huvittavaa. Ja sanon senkin, ettei se aluksi sitä todellakaan ole ollut. Mutta kun alkaa näkemään laajemmin ja sitten katselee menneisyyttään armollisemmin, niin voi vai todeta kuinka naurettavan on elämästään peloillaan rakentanut. Ja sitten on jo pitkällä, kun voi hulluille uskomuksilleen nauraa ja olla ottamatta niitä niin vakavasti. Ja vielä jopa kiittää niitä pelkoja mitä nousee pintaan, että kiitos kun saan tämänkin nähdä ja vaihtaa ajatuksen rakkaudellisempaan. Kukaan muu ei meitä voi satuttaa, kuin omat ajatuksemme. Itse jokaisen kokemuksen määrittää mielessään hyväksi tai pahaksi. Ei se toisen sanoma satuta, vaan se miten me sen kuulemme ja minkä menneisyyden kokemuksen se herättää meissä esiin. Eikä mikään kokemus ole sen parempi tai huonompi, jokaisesta voi vain oppia mitä minä itsestäni uskon ja ajattelen. Reagoinko pelko mielessäni vai voisinko katsoa asiaa rakkaiden näkökulmasta?

Ei kukaan minun rakkauttani voi viedä tai arvoani alentaa, ellen sitä ihan itse tee. Jos minä en hylkää itseäni, ei sitä voi toinenkaan tehdä. Jos hyväksyn itseni, ei kukaan muu voi sitä muuttaa. Vain minä voin antaa oman voimani pois ja tipahtaa marttyyriksi. Vain minä voin armantaa itseni, eikä silloin kukaan muu voi minua tuomita. Ja kun hyväksyn itseni, voin hyväksyä toisetkin.

Ajatuksia ajassa

Katsotko toista silmiin?

Katsotko toista silmiin? Uskallatko olla toisen katseessa? Onko hetken pidempään silmiin katsominen ahdistavaa? Mikä siitä tekee vaivaannuttavan kokemuksen? Tuntuuko siltä, että toinen vaatii jotain tai näkee pimeimpään sieluuni asti tuijotuksellaan? Onko katseessa jokin vaatimus? 

Nämä on ainakin minulle tuttuja kokemuksia. Oli todella vaikeaa olla katseen alla ja oli helpompi kääntää pää pois. Silloin kokemukseni paljasti pelkoni, etten ole kelvollinen ja olen jollain tavalla viallinen, ettei minua saa katsoa. Ja että se toinen saa sen selville silmistäni. Ihan kuin olisin ollut syyllinen johonkin hirveään asiaan. Vaikkakaan todellista syytä ei ollut siihen, mielessäni koin että olin tehnyt jotain väärää. Rankaisin itse itseäni. Syyllistämällä olemattomista mielikuvitustarinoistani, mitä olin itselleni kertonut. Kuinka en kyennyt olemaan riittävän hyvä toiselle syystä tai toisesta.

Vasta sitten kun aloin omaa mieltäni tutkia ja päästyäni syvemmälle mieleni sopukoihin. Aloin sen oivaltaa mikä kaiken taustalla oli. Enhän minä sitä ennen edes kyseenalaistanut saati ihmetellyt. Pidin sitä vain aivan normaalina. Että toinen oli vain ahdistava kun se noin tuijotti.

Nyttemmin kun asiaa taaksepäin katson ja peilaan kokemuksiani kanssa kulkijoihin. Osaan samaistua ja näen omat vanhat pelkouskomukseni heidän silmissään. Tai kuvittelen näkeväni. Mutta silloin ainakin paremmin ymmärtää miksi ihmisillä on vaikeaa katsoa silmiin.

Kun toisessa näkee puhtaan Rakkauden ja itse on rakkaudellisessa tilassa, eikä tipahtaneena pelkoihinsa. Se vilpitön Rakkaus kun toista voisi tuijottaa loputtomiin ja nähdä hänen silmissään sen keveyden ja onnellisuuden. Mutta se ei näy jos kumpi tahansa on epävarmuudessa tai olettamuksissaan toista kohtaan. Rakkaudellinen tila on puhdas ja viaton, vailla vaatimuksia tai odotuksia. Se on kaunein tietämäni tila. Silloin todella kokee yhteyttä toisen kanssa ja sydän pakahtuu siitä onnellisuuden tunteesta. Vapaudesta Rakastaa. Vapaudesta olla ja ilmetä. Siitä ei ole kiire minnekkään, eikä tarvitse kääntää katsettaan pois kun on vapaa syyllisyyden tunteestaan.

Ei toisen katse voi vahingoittaa tai vaatia mitään. Oma mieli se on joka kertoo tarinaa, että  toisen katseessa olisi jokin odotus. Etten pysty täyttämään toisen odotuksia. Mutta onko toinen ilmaissut jotain tahtoaan ääneen? Ei siis tehdä olettamuksia toisen katseesta, olipa se näennäisesti millainen tahansa. Me peilaamme vain omia mielikuvia, jos oletamme yhtään mitään toisen käytöksestä ja silloin me paljastamme itsellemme omat pelkomme. Toinen ilmentää vain kaikessa viattomuudessaan meille sen mitä olemme pelänneet kohdata. Joko siirtämällä kokemukset syrjään tai suoraan pakenemalla niitä ja olettaen että tunteet on toisen aiheuttamia. Kiellämme ne ja etsimme toisen ihmisen lähellemme, joka ei ainakaan heti tuo pelkojamme esille – vaikka hetken kuluttua huomaammekin olevamme samassa tilanteessa. Mutta pysähdymmekö me tarkastelemaan sitä? Kysymään itseltämme, että mitä tämä toistuva tapahtuma meille haluaa kertoa meistä itsestämme, ettei se liity mitenkään tuohon toiseen.

Tuleeko meille mieleenkään mitä me todella pelkäämme? Emme toista ihmistä, vaan omia ajatuksiamme. Omia ajatuksiamme jotka salakavalasti vieritämme toisen niskoille. Väittäen että sinä olet tuollainen, vaikka todellisempaa olisi sanoa, että minä teen mielikuvan sinusta joka näyttää tuollaiselta. Tiedän ettei se ole totta, minä vain uskon omiin ajatuksiini ja teen niistä totta itselleni. Ei se silti tarkoita että sinä olisit sellainen miten minä sinut koen. Sillä nämähän ovat vain minun pelkojani mitä projisoin sinuun, ettei minun tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistani. Minä en enää halua syyllistää sinua omista mielikuvistani, vaan haluan luopua niistä uskomuksistani itsekkin. Sillä haluan mieluummin kokea Rauhaa kuin epäilystä. Minulla on aina mahdollisuus valita.

Olettaminen luo virheellisen käsityksen toisesta.

Mitä on se arvottomuuden kokemus, miksi me alamme olettamaan asoita kysymättä? ME luulemme tietävämme mitä toinen ajattelee ja tahtoo milloinkin. Tuleeko meille mieleenkään kysyä, koska mehän jo tiedämme vastauksen. Luulemme tietävämme. Mikä meistä tekee niin viisaita, että pystymme toisen mielen liikkeet ennalta arvaamaan? Menneisyys. Me luulemme tietävämme asian, koska kerran kun kysyin niin kävi NiiN joten silloinhan se on aina ja ikuisesti NiiN. Ja sitten voimme alkaa syyttää toista, kun se tekee aina NiiN. Vaikka tarkemmin asiaa tutkittua, voisi todeta, ettenhän minä anna muuta mahdollisuutta toiselle koska teen olettamuksen jo mielessäni enkä edes anna toisen toimia toisin. Me olemme ihan kuninkaita tekemään päätelmiä toisen eleistä. Loukkaannumme, kun tulkitsemme mielivaltaisesti toista. Uskomme ennemmin omiin kuvitelmiimme, kuin että kysyisimme. Ja arvottomuuden kanssa me usein silloin työskentelemme, koska Rakkaus ei tee olettamuksia tai vaatimuksia. Mutta arvottomuus etsii aina syyn ja paikan mistä loukkaantua toiselle ja alkaa syyllistämään siitä, ihan vain oman mielikuvituksen perusteella. 

Milloin olisi aika astua sivuun siitä pienestä itsestä, joka vain pienentämistään pienentää. Ja astua todellisiin armon ja viattomuuden saappaisiin? Muistaisi jokaisena hetkenä. Huomaisi ainakin, jos tipahtaa pienen itsen kelkkaan. Ja sen tietää heti siitä, ettei tunnu hyvälle. Toisessa on jotain vikaa. Jokin on väärin itsessä tai maailmassa. Se on niin yksinkertaista, ja sen kyllä tietää. Vaatii vain hyväksymistä, ettei missään muussa ole vika, kuin mielenvikaisissa ajatuksissani jotka vie nyt mennessään. Siinä on hyvä hetki todeta, että AHAAA nyt katsonkin tätä vähän etäämpää ja voin antaa armollisuuden laskeutua tilanteeseen. Minkään asian ei tarvitse muuttua ulkoisesti. Mutta kun hyppää tilanteesta sivuun ja sallii Rakkauden tulla mukaan peliin, yhtäkkiä sitä huomaakin taas että mikään ei olekkaan huonosti. Olin vain hetken hassussa kuvitelmassa, mutta muistin Totuuden ja vapautin itseni omasta piinastani. Sillä emmehän me koskaan ketään muuta satuta kuin itseämme. Minä itse olen pahassa olossa mielikuvituksessani, eikä se liity toiseen mitenkään. Toki herkkinä olentoina me kyllä tunnemme toisen pahan olon, mutta ei siihen tarvitse lähteä mukaan. Se että siinä hetkessä tervemielisempi osaisi pysyä rakkaudessa, tapahtuipa mitä tahansa, ei lähtisi pelon peliin mukaan. Silloin olisi paljon nopeampi tie Rauhaan takaisin. Joka hetki roolit muuttuu ja jokaisena hetkenä molemmilla on mahdollisuus valintaan palata Rauhan mielentilaan. Sillä mitä pidemmäksi aikaa jää syyllisyyden syövereihin, on siellä niin tutun turvallista märehtiä, ettei ole niin halukas tulemaan pois. Ja silti joka hetki on mahdollista valita uudelleen. Eikä sitä valintaa kumminkaan voi kukaan muu tehdä, jokainen voi tehdä sen vain omalta osaltaan. Ja niin tehtyään auttaa toistakin muistamaan ja helpottamaan paluuta Rauhaan syyllistämisen sijaan. 

Maailma tarjoaa meille täydellisen kulissin vain ja ainoastaan nähdäksemme mielenvikaiset ajatuksemme. Missä hylkäämme itsemme. Jokaisessa hetkessä, kun ulkoistamme syyn itsemme ulkopuolelle. Siinä hetkessä meille näytetään missä uskomme olevamme viallisia. Jos vain haluamme syyttelymme sijaan sitä katsoa. Sillä jos maailma tarjoaa meille tapahtuman, missä koemme vihaa (missä muodossa tahansa), se tarjoaa vain meille näytille sen että olemme unohtaneet oman viattomuutemme. Kaikki se vika mitä alitajuisesti itsessämme peittelemme ilmenee ulkopuolellamme, että sen kohtaisimme. Tutuin lause minulle, että kyllähän minä, mutta tuo toinen ei. Kaikki se toisessa nähty vika onkin meidän omaa uskoamme viallisuuteen, ettemme ole riittäviä juuri sellaisena kuin olemme. Kun sitä työtä lähtee tekemään itsensä kanssa, että armollisesti sanoo itselleen ”minä olen viaton, vaikka olenkin halunnut uskoa muuta”. Pala palalta se tiedostamaton syyllisyys pääsee tippumaan hartioiltamme pois ja sen todisteena on maailma mikä alkaa näyttää paljon armollisemmalta paikalta olla ja elää. 

Minä itse tein valtavasti töitä oman mieleni suhteen, ja teen edelleenkin. Ei sen silti tarvitse olla kivuliasta, mutta usein me teemme siitä rankempaa mitä se onkaan. Sillä emme ole halukkaita päästämään irti uskomuksistamme. Kun ei halua päästää irti minä tiedän -mielestä. Nyt kun sitä miettii, niin sehän on ihan naurettavaa mitä olettamuksia me teemme ja täydellisen mielivaltaisesti. Eikä omasta uskomuksestaan todellakaan halua päästää irti. Miksi? Koska se pieni pelon mielenosa huutaa silloin, että olet säälittävä jos alistut nyt. Ja se pelko tätä maailmaakin on ohjannut pitkään, kun olemme olleet pelonmielentilassa sen sijaan että uskaltaisimme avautua Rakkauden tiedostamiseen. Olemme oppineet, että itsen on pidettävä kaikki narut omissa käsissä ja hallittava joka tilannetta. Emme mahdollista silloin muuta kuin harmaita hiuksia itsellemme. Toinen mahdollisuus, ei ole edes mahdollisuus pelkomielelle, että antaisimme elämän virrata ja kaikkien asioiden ilmetä juuri oikeassa hetkessä ja mikään ei voi mennä vikaan. Ja ’ei voi mennä vikaan’ ei tarkoita ettei mikään epäonnistuisi, mutta siinä sallivuudessa epäonnistuminenkin on onnistumista. Koska Totuudessa ei ole hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää. Pelko kategorisoi kaiken.

Mutta ei mikään muutu ilman halukkuutta opetella näkemään asiat toisesta perspektiivistä. Niin kauan täällä saa esittää uhria, kuin haluaa. Tulee se hetki kun haluaa jotain muuta ja siinä hetkessä se annetaan.

Tämä on mielen maailma, elämä näyttäytyy juuri sellaisena mihin uskomme. Hyväksyimme sitä tai emme. Tai uskoimmepa siihen tai emme. Voimansa voi antaa pois, tai ottaa täydesti itselleen. Se vaatii vain luottamista siihen, että on toinenkin tapa kuin mihin on kasvanut. 

Ajatuksia ajassa

Rakkaus hakee muotoaan.

Mitä rakkaus on? Voiko sen kadottaa? Voiko se unohtua tärkeämpien asioiden alle?

Mitä jos Rakkaus on aina läsnä, sallivana. Rakkaus ei tuomitse asioita tai tapahtumia, kaikki saa ilmetä juuri niinkuin näyttää ilmenevän. Mutta mikä estää meitä kokemasta sitä koko aikaa, on tietenkin pelko. Pelonverho, missä muodossa tahansa, hämärtää kokemuksemme Rakkaudesta. Ei Rakkaus silloinkaan minnekkään ole mennyt, olemme vain itse valinneet kokea jotain muuta sen sijaan. Tunteet vievät meidät helposti mukanaan ja unohdamme valita Totuuden kaiken hulluuden sijaan. Valitsemme mieluummin silloin uskoa omiin ajatuksiimme, kuin valita toisin – jolloin tila aukeaisi jälleen Rakkauden kokemiselle.

Miksi me olemme niin ajatuksiemme orjia? Miksi pidämme niin tiukasti kiinni siitä mihin uskomme, ettei siihen mahdu edes ajatusta siitä voisiko tämän nähdä toisin. Viha-välinpitämättömyys-pelko laskeutuu niin luontaisesti ajatusmaailmaamme, jos asiat ei ole niinkuin haluaisimme niiden olevan. Kasvatamme muurin ympärillemme, minne ei valon pilkahduskaan pääse sulattamaan hulluuttamme. Mutta Rakkaus on silti läsnä, me emme sitä koe tai näe siinä hetkessä, mutta se on vakaana kuin kallio jakojemme alla. Sitten kun taas mieleemme pilkahtaa, että voisiko tämän nähdä toisin. Voisinko kokea tämän sijaan Rakkautta. Mihin haluan uskoa? Kyseenalaistaisin itseni, jolloin muuri pääsee sulamaan. Totuuden kuiskaus pääsee eikä-ku-minä-ite mantran läpi ja mahdollistaa vapauttavan kokemuksen, ettei minun tarvitsekkaan koska kaikki onkin jo hyvin.

Puhuminen ja jakaminen on tärkeää, mutta jos ei tunne tulevansa kuulluksi ja kohdatuksi se menettää merkityksensä. Lisäksi tässä maailmassa puhumista pidetään tärkeänä ja hiljaisuus on pahinta myrkkyä, mutta puhuminen kohdistetaan aina itsen ulkopuolelle ja pidetään huoli ettei vahongossakaan avata sisintämme. On turvallisempaa syyttää muita, kuin kohdata omat pelkonsa. Meidät on niin tiukkaan opetettu keskittymään ulkoisiin seikkoihin ja ratkaisemaan ulkopuolellamme olevat asiat. Että on vaikea pysähtyä vain ihmisen äärelle tai hyväksymään omat tunteensa ja katsomaan niitä. On vaikea olla läsnä, jos koko maailma on mielenpäällä yhtäaikaa. Kiire, ettei ennätä pysähtymään. Pysähtyminen ei ole pysähtymistä fyysisesti, vaan pysähtymistä siihen hetkeen missä on, sen tekemisen äärelle mitä tekee, sen ihmisen läsnäoloon kenen kanssa on minäkin hetkenä.

Minä olen aina protestoinut ajatusta, mitä minulle on monesti tarjottu, että rakkaus haalenee, arki tulee suhteeseen, ei ensi huuma voi ikuisesti kestää… Koska en ole voinut käsittää mikä on sellainen Rakkaus mikä voisi millään muotoa haihtua tai haalistua. Mutta toki nyt ymmärrän ehkä vähän paremmin noiden ajatusten taakse, sillä siellähän on luonnollisesti silloin pelko. Rakkauden eteen rakennetaan pelon muuri, mikä saa näyttämään rakkauden menettäneen voimaansa. Mutta ne on ne meidän uskomuksemme arvottomuudestamme, viallisuudestamme ja itsevihastamme. Ettemme usko olevamme Rakkauden arvoisia. Ei tuo toinen voi minua enää rakastaa, koska… Eikä ainakaan kun se teki noin tai näin. Me itse asetamme rakkaudellemme ehtoja. Me itse vaadimme sen johonkin muottiin. Ja pelon kanssa sitä vartioimme. Vahdimme toista kuin haukka, vaikka meidän tulisi vahtia omia ajatuksiamme ja olla halukas luopumaan mielenvikaisita kuvitelmistamme. Luopua syyttelystä ja asioiden ulkoistamisesta. Siirtyä ottamaan vastuu omista tunteista ja ajatuksista.

Kun Rakkaus on sallivaa, sielä on mahdollista ilmetä myös pelkoja, että ne voi nähdä armollisena itseään kohtaan ja antaa sulaa pois. Rakkaus antaa sellaisen turvan, missä se on mahdollista. Rakkauden läsnäolo parantaa jokaisen pelon aiheuttaman haavan, vaikka se ensin näyttää tekevän kipeää, mutta lopulta kun haavan on antanut parantua huomaa olon keventyneen monella tonnilla. Mutta jos ei koskaan salli itsensä kokea ja antaa olojen tulla, ei niillä ole ulospääsy keinoa ja ne jää painamaan. Ei tunteissa mitään vikaa ole, ei ne vaarallisia ole. On vain opittava pois vanhasta tavasta työntää tunteensa syrjään. Hyväksymisen kautta asiat vapautuu.

Miksi meidän on niin vaikea puhua tunteistamme, miksi se on viimeinen asia mistä voi puhua? On helppo syyttä toista omista kokemuksistaan. On helppo siirtää vastuu toiselle, ja silti emme voi olla vastuussa muusta kuin omasta tontistamme. Emme koskaan voi tietää mitä toinen tuntee tai kokee, olemme vain omien kokemustemme tulkkeja ja mielikuviemme varassa mitä kuvittelemme toisen olevan. Toista ei voi syyttää omasta tunteesta, mutta oman tunteensa voisi tuoda esille omanaan.  Mitä me pelkäämme omien tunteiden ilmaisussa? Menneisyytemme kokemuksia, kun emme tulleet kuulluksi. Pelko maalaa saman maiseman eteemme, emmekä ole halukkaita katsomaan sitä toisin. Pelko sanoo, että aina ennenkin on käynyt niin. Sivuutamme kokonaan Rakkauden ajatuksen, että ehkä voisi olla toinen tapa katsoa asiaa. Ehkä emme tulisikaan tuomituiksi, ehkä meitä kuunneltaisiinkin kerrankin sydämmellä eikä pelon kanssa. Ehkä meille annettaisiinkin tilaa olla kuka todella olemme. Rakkaudessa. Arvostelematta. Sallien. Mutta rohkenemmeko kokeilla? Vai onko vanha marttyyrin rooli parempi paikka olla?

No minä vain koen ja katselen omaa maailmaani, mitä se minulle kertoo ja näyttää. Omia puutteitani olla Rakkaudessa ja Rakkauden arvoinen. Kyvyttömyyttäni olla avoin ja puhua ilman pelkoa omia pelkojani. Suojamuurejani, mitkä kohoaa nopeasti ympärilleni kun tipahdan Rakkaudesta pelkoon ja arvottomuuteen. Miten en osaa ja kykene toimia, enkä aina edes halua, niinkuin Rakkaus toimisi. Mahdollisuus ja kyky on valintaan, enkä silti sitä aina halua tehdä. Mutta edistystä on se, että osaan jo olla armollisempi itselleni senkin suhteen. Tiedostaen hullut uskomukseni ja todeten etten nyt osaa muuta. Mutta silti tiedostaen että olen viaton ja niin on toinenkin. Täydellisen viaton.

Ajatuksia ajassa

Ihanan kamalat ihmis-suhteet

Oletko pysähtynyt tarkkailemaan omia ihmis-suhteitasi? Todella pysähtynyt näkemään kaikkea sitä draamaa, vaihtokauppaa, kontrollointia, hyvittelyjä, uhkailuja, lahjomista…. Kaikkea sitä.

Meidät on opetettu pitämään sitä normaalina. Miten erityisesti parisuhteessa kuuluu rakkauden nimissä vaatia, tehdä odotuksia ja vihata. Kuina normaaleja ajatuksia ovat; ”en minäkään tee, jos et sinä”, ”sinun kuuluu tehdä näin kun sanon/ajattelen”, ” sinä teet asian väärin, minun tapani on oikea”…. Esimerkkejähän olisi loputtomiin. Jokainen varmasti halutessaan löytää omat pinttyneet tapansa toimia, kun puhutaan ehdollisesta rakkaudesta.

Minulle annettiin hieno mahdollisuus katsella tätä erittäin erityistä ihmissuhdetta. Ja miten kauhukseen voi todeta kuinka kaukana todellisesta rakkaudesta sellainen on. Peitetty viha, rakkaudeksi puettu viha ja suora viha. Kaikki ne esiintyy niin hienon hienoissa asetelmissa. Niin kieroutuneena, että me pidämme niitä rakkauden osoituksina. Minulla on oikeus käyttäytyä näin, koska sinä käyttäydy noin. Jos sinä et tule ja kohtaa minua, niin en minäkään kyllä tee mitään. Ihan täydellistä valtapeliä. Nöyrtyä ei voi. Vihan pito on se ainoa mitä osaamme. Ja mikä siinä on huvittavaa, että osaamme peittää vihan tunteen niin hyvin, ettemme sitä itsekkään välttämättä tunnista. Verhoamme sen huoleksi tai ylimielisyydeksi tai marttyyriudeksi tai milloin miksikin…

Miksi on niin vaikea antaa toisen olla sellainen kuin on ja antaa rakkauden laskeutua suhteeseen. Se ei vaatisi mitään muuta kuin nöyrtymistä oman ylpeytensä edessä, ja päästämistä irti ”minä olen oikeassa” asenteesta. Me olemme kuin pikkulapset hiekkalaatikolla, mistä kuuluu -minä ite-minun-sinä et osaa….

ME olemme ihan hullun uskomuksen äärellä. Että kaikki mitä näen ja koen mielessäni on totta. Ja se on suurin valhe mihin olemme jääneet jumiin. Näemme vain oman kantamme ja pidämme siitä kynsin hampain kiinni. Minulle ei tehdä noin, minä joudun aina kaiken tekemään, minä päätän mitä elämässäni tapahtuu, minun tupa minun lupa, näin tämä on aina tehty…. Voi sokean uskomuksen viidakkoa. Ja kaikken huvittavinta on ettemme näe koko touhun järjettömyyttä.

No minä voin sanoa, että näen sen järjettömyyden ja silti lähden pelon mukaan, silti teen juuri niinkuin on iät ja ajat tehty. Syytelty toista. Joka kerta katson käytöstäni ja näen kuinka en halua antaa periksi, en halua nähdä toista tapaa. Pyydän kyllä apua, että auta PyhäHenki mitä voin tehdä. Mutta näen sen pienen pirun istuvan olkapäälläni sanomassa, että ei kyllä ainakaan nöyrrytä toisen edessä pitäköön tunkkinsa. Ja juuri se on se missä menee vikaan, vääränlainen ylpeys, ei siihen rakkaus mahdu. Ja aina me valitsemme, tai aina meillä on mahdollisuus valita kumpaa ääntä kuuntelemme, sitä pelkoon perustuvaa vai MITÄ RAKKAUS TEKISI TÄSSÄ TILANTEESSA. Mutta se on niiiiiin paljon helpompi valita se vanha ja tuttu tapa.

Miksi me pelkäämme toisia niin paljon, ettei voida sallia rakkauden olla välillämme, vaan siihen on rakennettava jonkinlainen turva-aita. Kun ei voi koskaan tietää mitä toinen tekee, jos se käyttääkin hyväkseen tai nauraa mun heikkoudelleni. Kaikkia hulluja ajatuksia me kyllä keksimme pitää rajat rakkaudessamme, ettei vaan kukaan pääse todella lähelle. Ja onhan se luonnollista, kun olemme pelänneet viimeisen ikuisuuden, niin on äärimmäisen pelottavaa jokin mitä emme muista. Meillä on vain varmuus mitä pelosta käsin toimien tapahtuu, mutta emme ole saaneet juurikaan kokemuksia miltä pyyteetön rakkaus näyttää. Hetkeksi jos pääsemme siihen tunteeseen, niin heti kyllä pelko heittää kapuloita rattaisiin ja keksii hyvän syyn miksi pitää palata suojamuurien taakse turvaan sitä rakkautta.

Kuulluksi tuleminen on meidän suurimpia tarpeitamme, silloin saamme kokemuksen että meistä välitetään. Me vaadimme sitä toiselta, mutta osaammeko itse oikeasti pysähtyä olemaan läsnä toiselle? Ja se olisi asia minkä harjoittamisella on huikeat vaikutukset. Mutta silloin joutuisi nöyrtymään. Jättämään omat huomiot ja minä olen oikeassa asenteet syrjään, ja vain kuulemaan toista. Läsnä olo on kummallisen haastava laji, huomaako monikaan ettei ole läsnä, puhumattakaan siitä tiedostamisesta mitä läsnäolo merkitsee erityisesti toiselle. Mutta mistäs me tietäisimme kun ei sitä ole vanhempammekaan välttämättä osanneet. Se vaatisi ihan itse oivaltamista, ja mehän tiedämme kuinka mukavuuden haluisia me olemme. Kunhan mikään ei muuttuisi -ajattelemme, ja muutosta tapahtuu väistämättä koko ajan. Milloin sitten olemme halukkaita muuttumaan tai muuttamaan ajatusmallejamme, silloin kun vanha ei enää tunnu antavan sitä tyydytystä mitä siitä ennen sai. Pitkään me sinnittelemme silti vanhassa roikkuen. Pelko ei halua päästää irti. Silloin halukkuus täytyy olla pelko suurempi. On mentävä mukavuus alueen ulkopuolelle. On haluttava löytää toinen tie. On haluttava vaihtaa näkökulmaa. Vasta silloin se voi tapahtua. Ja silloin voi kyseenalaistaa omat uskomuksensa, sekä avautua mahdollisuudelle olla väärässä.

Minä pyysin muutoksen ja mahdollisuuden päästä tarkastelemaan uskomuksiani ja pelkojani parisuhteen näkökulmasta. Ja minä sain sen mahdollisuuden. Monta kertaa olen jo miettinyt, että mitä ihmeen järkeä tässä touhussa on ja miksi ihmeessä ihmiset pariutuvat. Minä en jaksa enkä kykene. Näen pelkoni, mutten osaa tehdä niille mitään. Monta kertaa olen tiedostanut, että kyllä tää on ihan mun juttuni ja monesti olen todennut että en todellakaan ota vastuuta tästä. Yhtä tahtojen taistelua, kumpi voittaa pelko vai Rakkaus. Annanko mahdollisuuden Rakkauden ilmetä kauttani, vaikka ympärilläni näyttäisi tapahtuvan mitä tahansa, vai tipahdanko pelkoon ja lähden syyttelemään toista. Antaudunko nöyryyden ohjaamaan minua Rakkaudessa, vai valitsenko ylpeyden jota pelko johdattaa?  Otanko vastuun itsestäni ja annan armon itselleni vai siirränkö oman voimani toiselle jotta voin syyttää häntä omista peloistani. Anannko itseni rakastaa vai väitänkö itselleni olevani arvoton.

Kasvattavaa.

Ajatuksia ajassa

Tarvitseeko Rakkauden hakea hyväksyntää Rakkaudelta?

Mitä mieltä sinä olet rakkaudesta, voiko pelokkaalla mielellä ottaa vastaan rakkautta jos vain pelkää sen menettämistä? Tarvitseeko Rakkauden hakea hyväksyntää Rakkaudelta?

Tein havainnon, että olen ollut todella omistushaluinen aina. Tottahan se, että on ollut ainut lapsi on vaikuttanut osaltaan siihen ajatukseen, että vain yhtä voi rakastaa, ainakin kerrallaan. Ja kun sen yhden on valinnut, niin sinä sitä sitten ollaan kuin täit tervassa, koska valinnassaan on pysyttävä. Siksi minulla on mennyt koko elämä etsiessä sitä oikeaa. Koska on täytynyt olla varma siitä ettei valitse sitä väärää. Siksi on täytynyt käydä läpi monta väärää, vain huomatakseen sen kaiken hulluuden. Että Rakkaus täytyisi rajata vain yhteen henkilöön, täytyy olla uskollinen ja muihin ei sitten saa vilkaistakkaan. Enkä nyt puhu mistään seksisuhteista, vaan Rakkaudesta. Kuinka me rajataan se, kielletään se, ja vaaditaan se johonkin muottiin. Minä kun olen aina ollut oman tieni kulkija, enkä sopinut mihinkään määreisiin. On ollut myös mahdoton sopeutua tähän kapeakatseisuuteen, mitä olen vasta nyt alkanut ymmärtää kyseenalaistaa.

Miksi meille ylipäätään parisuhde tarkoittaa seksisuhdetta missä ollaan luvattu olla uskollisia toiselle ikuisesti tietenkin (kunnes toinen hairahtuu ”rakastumaan” toiseen)? Toisin sanoen rakkaus tarkoittaa, että täytyy olla intiimi suhde toisen kanssa, vain silloin kerron rakastavani häntä oikeasti. Rakkauttako ei voi olla ilman seksiä? Onko nykypäivänä seksuaalinen vetovoima ainoa mittari kahden ihmisen yhteydestä? Ainoa vaihtoehto miten saa rakastaa? Jos minä en saa osoittaa sinulle rakkauttani fyysisesti, ei se silloin voi olla rakkautta? Niinkö? Me kuvittelemme olevamme niin viisaita ja sivistyneitä. Mutta mikä meitä ohjaa? Vain pelko, joka määrittää rajat Rakkaudelle. Pitää salassa tunteet ja valitsee ja valikoi. Ja vain siksi, että yhteiskunta määrittää miltä rakkaus tulee näyttää, siihen kuuluu mies ja nainen ja 2,5 lasta, omakotitalo ja lemmikki, hyvä työ ja auto. Mutta miten tuohon yhtälöön mahtuu enää Rakkaus? Siinä on kyllä vaatimuksia, ja huolia, ja stressiä, ja pelkoa…. Mutta Rakkaus on epäoleellinen asia. Se että asuu saman katon alla, harrastaa seksiä ja jakaa kauppakustannukset, ei ole vielä Rakkautta. Kehojen yhtyminen ei ole Rakkautta, ilman henkistä yhteyttä. Mutta henkisen yhteyden voi saada ilman kehojen yhtymistä. Kehot on kuin banaanin kuoret, ja jos ajattelet kahta banaanin kuorta yhtymässä toisiinsa??? Todella intiimiä….

Rakkaus ei ole jotain mikä tulee toisen ihmisen kautta, millään muotoa. Se voi kyllä ilmetä toisessa ihmisessä, mutta toinen ei ole koskaan sen alkusyy. Toinen ihminen heijastaa vain ja ainoastaan omia uskomuksiani. Miten minä näen ja koen toisen ihmisen ja hänen käytöksensä on vain täydellinen ilmentymä siitä mitä minä itse uskon ja pidän totena, ja pelkään itsessäni ja itsestäni.

Oletko koskaan tullut miettineeksi, että mitä kaikkea siirrät toisen ihmisen harteille vain koska pelkäät katsoa niitä tunteita itsessäsi? Vaikka karkeana esimerkkinä toinen ei ole rehellinen sinulle, kysyisitkin itseltäsi olenko rehellinen itselleni oikeasti ja todella? Tai toinen ei kuuntele, niin osaanko minä kuunnella todella – vai olenko niin syvällä tarinoissani että kuuntelu unohtuu koska on vain tärkeä saada puhua omaa tarinaansa mielessään ja kuulla vain sen mitä haluaa kuulla.

Tässä maailmassa keskitymme niin paljon kehoihin, erillisiin kehoihin, että unohdamme sen syvemmän yhteyden täysin. Haluamme pitää itsemme erityisinä yksilöinä, ettei siihen ole mahdollista päästä Rakkaudellista yhteyttä mielen tasolla. Vain kehojen on lupa yhtyä, mutta mielet on pidettävä visusti salassa. Ensimmäinen ajatus on että EN minä tuollainen ole tuo toinen on. EN minä käyttäytyisi ikinä noin tuo toinen on hirviö. Mutta jos sanon, että syvällä sisimmässämme meissä jokaisessa on hyvä ja paha, mutta uskallammeko katsoa sitä omaa pahuuttamme, vai siirrämmekö sen toisen vastuulle esittämällä itse pyhimystä. Vaatimalla, että toisenkin täytyy täyttää ne kriteerit, mitkä on itselleen asettanut, ettei vain tulisi paljastaneeksi mitä sisimmässä todella on. Rajoilla ja vaatimuksilla on hyvä piilottaa pelot. Esittää auktoriteettia. Siirtää syrjään Rakkaus ja välittäminen.

Entä jos ihmissuhteen merkitys ei olisikaan vain peittää ja piilottaa omia pelkojaan. Vaan antaa niiden tulla näkyville, että ne voi antaa parantua hyväksyvässä ilmapiirissä pois. Kun en tuomitse itseäni, ei kukaan muukaan sitä voi tehdä. Mutta niin kauan kun tuomitsen itseni, niin kauan tuomitsen muutkin. Entä jos ottaisimme rakastavamman asenteen ja suhtautumisen elämään. Armollisuuden. Hyväksymisen omille tunteilleen ja sallia toistenkin tuntea. Päästää irti omistamisen halusta. Ei toista ihmistä tarvitse omistaa, voidakseen sitä Rakastaa. Jos rakkaus vaatisi uhrin, siellä olisi pelko. Voisimmeko me viimein alkaa avartamaan katseitamme ja katsomaan millaiseen muottiin olemme rakkauden survoneet. Todellinen Rakkaus ei mahdu mihinkään muottiin, koska se on muotoa vailla oleva. Miksi me olemme keksineet rakkaudenkin uudelleen? Ettei se enää olsikaan kaiken kattavaa, vilpitöntä ja puhdasta. Olemme laittaneet niin monta leimaa rakkauden päälle, ettemme enää todellista rakkautta sen takaa tunnista.

Määritätkö oman arvosi sillä mitä muilta saat? Silloin kompastut itseesi, sillä kukaan toinen ei voi antaa sinulle sitä mitä eniten kaipaat. Haluat olla rakastettu ja arvostettu, mutta se ei täyty toiselta. Rakkauden malja sinussa on aina vajaa, ennen kuin ymmärrät että vain itse voit oman maljasi täyttää. Mikään ulkopuolinen ei siihen vaikuta. Sen näet selvästi siinä hetkessä, kun et tarvitse keneltäkään mitään ja olet silti onnellinen… ja huomaat kadottaneesi sen silloin kun haet huomiota ja hyväksyntää toisilta kokeaksesi olevasi kelvollinen. Miten uskot toisen voivan täyttää tyhjyyden sisälläsi, jos et sitä itse kykene tekemään? JOs odotat toisen rakastavan sinua, ennen kuin itse voit itseäsi rakastaa, saat odottaa ikuisesti. Jos hyväksyt tilanteen ja Rakastat itseäsi siitä huolimatta, voi Rakkaus alkaa laajenemaan myös ulkopuolellesi.

Minä haluan vain herättää sinut pohtimaan ja kyseenalaistamaan. En minä sano olevani oikeassa. Mutta myös siinä on lahja sinulle, mikäli ajatukseni nostaa vastustusta mieleesi. Sillä juuri siinä on asia mitä sinun olisi hyödyllistä kyseenalaistaa. Minä itse olen ainakin niin kauan sokeasti uskonut tarinoihin mitä minulle on kerrottu, kyseenalaistamatta että onko se todella niin vai voisiko tämän nähdä jotenkin toisin.

Todellista Rakkautta voisi kuvata kynttilän liekkinä, josta riittää jaettavaksi jokaiselle.

Miten seksuaalisia mielitekojaan haluaa toteuttaa on sitten aivan eri asia, ei sitä pidä Rakkauteen sotkea. Toki se voi ilmetä myös Rakkauden läsnäollessa. Lähinnä ajatuksena nyt ettei himojaan ja viettejään sekoittaisi Rakkauteen, kun niillä ei ole mitään yhteyttä. Rakkaus on mielen ja sydämen jakamista toisen kanssa, ei kehon jakamista.

Eniten minä olen rakastanut niitä ihmisiä jotka eivät ole olleet fyysisesti läsnä elämässäni. Ei se ole estänyt rakkauttani, se on helpottanut sitä sillä silloin ei ole ollut vaatimuksia vaan saa vain rakastaa. On se myös ollut turvalista ja helppoa, sillä silloin ei ole tarvinnut katsoa omia pelkojaan niin läheltä. Sittemmin olen lähtenyt tutkimaan ja kyseenalaistamaan kaiken mitä luulen tietäväni todeksi. Eihän se helppo tie ole ollut, paljon helpompi olisi ollut tyytyä maailman rajaviivoihin ja muotteihin ja olla ”normaali”. Mutta se ei olisi koskaan minua tyydyttänyt kun sisällään on tiennyt, että täytyy olla jotain muutakin.

On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava hyväksymään itsensä. Sen jälkeen alkaa avautumaan se, ettei oikeasti tarvitse ketään täydentämään ja rakastamaan itseään kokonaiseksi. Koska alkaa havaita, että minussa on jo kaikki elementit. Minä voin itse kyllä jakaa rakkautta kaikille kohtaamilleni ihmisille, mutta tarve saada jotain toiselta häviää. Sivutuotteena tulee luonnostaan rakkaus joka laajenee ja sitä tietenkin silloin saa myös takaisin toisilta, kun sitä pyyteettömästi jakaa ensin itse itselleen ja toisille. Se on tervettä itsekkyyttä kuunnella itseään, että mikä tekee minut onnelliseksi. Sillä kun itse on onnellinen, ympäristökin saa tuntea sen laajenevan tunteen. Ajattele, jos jokainen voisi tehdä onnestaan käsin asioita, ei se lisäisi itsekkyyttä vaan halun jakaa. Vapauden Rakastaa, ei oman edun tavoittetua. Se yhdistäisi, ei erottaisi.

(Kuva Ulrike Hirsch)

Ajatuksia ajassa

Mitä minä opin Rakkaudelta

Rakkaus oli kolme vuotias kissa, jonka minä sain tuntea kolme kuukautta. Olin ajatellut, että minulla on jo kissa vaikka Tomas-kissani olikin jo muutaman vuoden asunut vanhempieni luona. Yllättäen Tomas katosi sieltä. Ja sitten hetkessä tapahtumat johtivat siihen että olin sopinut hakevani kissan Heinolasta, koska se ei tullut toimeen toisen siellä asuvan kissan kanssa.

Kolme kuukautta sitten tulin kotiin kissan kanssa. Punaisen kauniin kissan. Kissalle täytyi keksiä nimi, koska sitä oli kutsuttu Raadoksi edellisessä paikassa. Ensimmäisinä päivinä nimeä pohtiessani sanoin kissalle rakas sen nähdessäni ja kissa alkoi kehräämään tai naukui tervehtien. Joten nimi vain sulautui siihen, vaikka se aluksi tuntui todella hassulle kertoa kissan nimi jollekkin. Se on Rakkaus.

Kuukauden verran pidin sitä sisällä ja valjaissa ulkona. Kissa oli hyvä käytöksinen, mutta selkeästi kaipasi vapautta. Tyytyi hyvin kohtaloonsa rajallisessa ympäristössä, mutta tunsin kuinka se halusi olla vapaa. Vaikka se oli näennäisesti tyytyväinen, söi ja kehräsi. Mutta syvällä sisimmässään se koki olevansa vanki. Tunsin rajoittavani sen olemusta. Asettuvani määräysvaltaan, mitä sen kuului milloinkin tehdä. Hallitsevani tilannetta niin, että sain pitää sen ”turvassa” omien rajojeni ja vaatimuksieni sisällä.

Sitten tuli se hetki kun päästin sen vapaaksi. Se sai liikkua sisälle ja ulos vapaasti. Aluksi kaipasin sitä kovin, mietin että milloin näen sen taas ja tuleeko se edes takaisin. Olisiko kumminkin pitänyt pitää se kahleissa. Mitä jos se ei enää tule takaisin? Ja parin tunnin päästä se taas naukui jalkojeni juuressa ja tuli kehräämään syliini. Välillä se oli yön poissa ja tuli päiväksi nukkumaan sänkyyni ja välillä se nukkui yön jalkopäässäni ja lähti päiväksi reissuunsa. Joka hetki kun kohtasimme, se oli onnellinen jälleen näkeminen ja joka kerta kun se lähti annoin sen mennä unohtaen sen siinä hetkessä. Luottaen että se on korkeampien käsien suojassa aina, ei minun tarvitse huolehtia siitä. Silloin minäkin vapauduin vastuusta, huolesta ja vaatimuksista. Joskus kävin huhuilemassa ovella eikä sitä näkynyt, ei minun silti tarvinnut miettiä missä se on tai mitä tekee. Olin onnellinen, että se voi olla onnellinen juuri siellä missä haluaa olla juuri sillä hetkellä. Ja kun se sitten tassutteli kainaloon kehräämään olin siinä hetkessä onnellinen että sain sulkea sen syleilyyni, siksi hetkeksi kunnes se siirtyi kehräten sängyn toiseen päähän nukkumaan. Välillä me pidimme hauskaa leikkien naruilla, tai piilosta tuolin takaa. Jos silitin sitä liikaa, se tarttui minua kynsin ja hampain käteni ympärille ilmaisten ”ettei nyt ole hyvä, vaan haluan rauhaa”. Annoin sille sen tilan mikä tuntui hyvälle. Ja molemmilla oli hyvä mieli. Minun ei tarvinnut pahoittaa mieltäni siitä, etten saanut sitä rapsuttaa ja se sai vapauden olla sellainen kuin halusi. Kaunista vapauden kokemista.

Eilen, viimeisen päivän aamuna minä nostin tarot pakasta suru-kortin. Mietin, että mitähän tämä tahtoo kertoa. Puolilta päivin minulle tultiin kertomaan että kissa oli jäänyt auton alle ja kuollut. Kysyin, että onhan se varmasti kuollut, ettei sen tarvinnut kärsiä. Menin pihalle, kävelin kissan luokse ja nostin sen keskeltä tietä pois. Auton ajaja pahoitteli ja oli harmissaan, minä kiitin että hän pysähtyi ja sanoin ettei sille mitään voinut. Ulkoisesti keholle ei ollut juurikaan mitään tapahtunut, hieman verta korvan juuressa. Joten kissa tuntui kuin pehmolelulta sitä kantaessani haudattavaksi. Pehmeä ja rento. Näin jälkeen päin ajatellen, alkoi hahmottua se kuinka keho on vain kuori. Ei se itsessään ole mitään. Ei keho tee kenestäkään sitä mitä se todella on.

Sen päivän minä itkin, itkin omaa menetystäni, itkin kauniita muistoja mitä olin ehtinyt kokea sen kanssa, säälin itseäni etten enää saa sitä syliini kehräämään. Annoin surun vain tulla ja olla, olin sille läsnä, katsoin ja koin miltä se tuntuu. Se oli kaunista puhdasta surua, kyyneleitä. Läsnäoloa sille hetkelle, annoin kaikkien tunteiden vain olla. Kaikki oli hyvin. Halusin kokea surun niin täydesti kuin pysytyin, ilman tarinoiden lisäämiä tunteita. Olin vain sen olon kanssa. Ja olin kiitollinen kokemastani.

Tänä aamuna herätessäni suru oli poissa. Silmät oli turvoksissa, mutta olo oli kevyt. Päivä meni aivan huomaamatta. Siivosin ja lämmitin uunia. Pohdin miten täydellisessä synkronismissa kaikki sujui. En keksinyt helpompaa ja kauniinpaa tapaa, miten lemmikin lähtö kehosta tapahtuisi. Kuolema oli niin nopea, ettei kissa ehtinyt kärsiä. Minun ei tarvinnut tehdä päätöstä hänen päivien päättämisestä. Sain kumminkin nähdä kehon ehjänä ja kantaa sen turvaan maan syleilyyn. Oli ilmi selvää, että kaikki sujui tarkoituksen mukaisesti. Kaikki on niin tarkkaan harkitun, selkeän ja sujuvan oloista. Kaikki vain tapahtui kuin itsestään. Minun ei tarvinnut huolehtia mistään. Kaikki tarvittava annettiin minulle siinä hetkessä kun sitä tarvitsin. Kun en takertunut mihinkään. Kaikki on niin täydellistä. Suru oli täydellisen kaunis, kun siihen ei lisännyt menneisyyden tarinoita. Kaikki sai ilmetä juuri niinkuin ilmeni. Kaikki sai olla juuri niinkuin oli, minun ei tarvinnut yrittää muuttaa mitään. Mikä helpotus ja kiitollisuus kuinka sain vain olla väline elämän ilmentyä kauttani, juuri sellaisena kuin se ilmeni. Ei ollut hyvää tai pahaa. Oli tunteita ja tapahtumia. Niihin ei silti tarvinnut jäädä. Tunteet vaihtuu, tapahtumat muuttui. Olemus muuttuu. Keho kuljettaa meidän todellista olemustamme, että saamme kokea jotain muutakin kuin pelkkää Rakkautta. Olemme vapaat valitsemaan.

Sain aivan uuden ulottuvuuden elämälle. Meillä jokaisella on tehtävä täällä ja me täytämme sen täydellisesti jokaisessa hetkessä. Olemme aina juuri oikeassa paikassa. Jotkut tehtävät ovat pidempiä, jotkut vaikka kolme kuukautta, jotkut vain hetken. Opin rakastamisen vapauden. Rakkaus voi olla vain vapaa, jos sitä yrittää rajoittaa tai vaatia millään muotoa, siitä katoaa Rakkaus. Rakkautta on mahdoton omistaa, edes vähän. Rakkautta ei voi vaatia olemaan fyysisesti läsnä, silti Rakkaus on aina läsnä. Aina saa rakastaa, aina saa tuntea Rakkautta. Sitä ei voi kukaan kieltää. Rakkaus on meissä sisällä. Se on aina läsnä, vaikka sitä ei voisi nähdä tai kokea. Ja jos sitä ei itse tunne, voi vain kysyä itseltää miksi minä estän rakkautta täyttämästä sydäntäni? Odotanko jonkin tai jonkun muuttuvan, että minä itse voin kokea rakkautta. Vaadinko jotain tapahtuvaksi että saan kokea rakkautta? Odotanko että Rakkaus tulee ulkopuoleltani?

Ensin on opittava Rakastamaan itseään, ennen kuin se voi heijastua ulkoapäin takaisin. Kaikki muuttuu sisältäpäin ulos, ei päin vastoin. On oltava rehellinen omille tunteilleen. On oltava armollinen omille tunteilleen. Ja ennen kaikkea hyväksyttävä itsensä juuri sellaisena kuin on.

Rakkauden kokeminen on maailman kaunein asia, eikä siihen tarvita mitään muuta kuin läsnäolo itselleen ja Rakkauden tunteelleen. Se ei liity mihinkään eikä keneenkään muuhun. Se on Minun ja minun välinen asia. Minä saan rakastaa ketä minä haluan. Mutta jos tarvitsen edes katsetta toiselta, tiedän ettei se ole enää Rakkautta. Koska se on supistava tunne, siellä on pelko. Rakkaus vain laajentaa ja laajenee. Rakkaus ei tarvitse mitään, koska se tietää olevansa kaikki.