Ajatuksia Ajassa -blogi

Ajatuksia ajassa

Armon matka itseen

Minä pääsin kokemaan huiman armon matkan itseeni. Kasvamaan kohti itseni rakastamista. Joku voisi sanoa minun olevan itsekäs, kun vain etsin rakkautta itselleni. Mutta kukaan ei pysty rakastamaan ketään toista, eikä ottamaan vastaan rakkautta, ennen kuin hän rakastaa itseään.

Minä voisin väittää, ettei kukaan lähde tälle matkalle vapaaehtoisesti. Halu siihen tulee vasta siinä vaiheessa, kun tuntuu ettei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. Silloin tulee niin suuri kaipaus kotiin Totuuteen, että tämän maailman sirkushuvit eivät enää anna tyydytystä.

Minä sain kulkea hetken matkaa ihmisen vierellä, kenelle ei tämä halukkuus ollut vielä herännyt. Ja hänelle ehkä nousi jopa pelkoa minun halukkuuteni Totuutta kohtaan. Minä menin tähän suhteeseen tietoisena siitä, että olen tullut tähän katsomaan omia pelkojani mitä Rakkauden edessä on. Ja kun sen ymmärsi, oli ilmeneviin asioihin helpompi suhtautua, vaikka ne kipeää siinä hetkessä tekivätkin. Mutta syvällä sisimmässä oli Rauha. Haastavampaa tapahtumat varmasti oli toiselle osapuolelle, koska hänellä ei vielä ollut muuta ymmärrystä kuin mihin tämä maailma meidät kasvattaa. Eli etsitään aina syyllinen toisista, ulkopuoleltani tulee uhka ja minun täytyy puolustautua, minä olen maailman ja olosuhteiden uhri, sinun täytyy muuttua ja tehdä minut onnelliseksi…. Ja niin edelleen. Niissä hetkissä tietoisempana oleminen oli todella haastavaa, kun otti vastuun näkemästään ja kokemastaan, mutta sen lisäksi vielä otti toisen tuskankin kantaakseen. Ei ollut mitään käsitystä kuinka toimia siinä tilanteessa. Eikä konflikti tilanteissa varmaan olekkaan mitään oikeaa tapaa toimia, koska kaikki tavat on vääriä, jos kysytään henkilöltä joka ei ole vielä halukas näkemään omia pelkojaan. Sen voin sanoa, että se oli ainakin minulle todella turhauttava tilanne. Olisi halunnut toimia tavalla jota on opiskellut, mutta kun tunteet tuli peliin mukaan ei aina todellakaan osannut, vaan otti kaiken todella henkilökohtaisesti itseensä ja tunnemyrsky oli valmis.

Vaikken minä osannut kovin hyvin toimia niissä tilanteissa, minulle kumminkin avautui ajatus siitä kuinka kiukuttelija on pieni lapsi joka kokee jäävänsä vaille rakkautta. Ja jokainen syytös mitä toisen suusta tuli, oli vain tarkoitettu hänelle itselleen että hän kuulisi mitä itsestään ajatteli. Minä toimin vain peilinä mitä vasten oli turvallista pelkonsa tuoda julki, vaikka ne näytti syytöksen muodossa ulos tulevankin. Kaikki sanat on aina ensisijaisesti tarkoitettu itselle, että kuulisimme mitä itsestämme ajattelemme. Mutta siinä tulee se tietoisuuden kasvamisen paikka, että sen näkee ja ymmärtää. Kukaan meistä ei ole maailman uhri. Jokainen tilanne on meille annettu vain oppimisvälineeksi, että näkisimme mitä pelko-pilviä meillä on sen Rakkauden paistavan auringon edessä. Aurinko paistaa aina, mutta jos pilvet peittävät sen emme sitä näe. Sama on Rakkaudessa, se on aina, mutta jos pelot estävät sen näkemisen ei se silti tarkoita että Rakkaus olisi kadonnut. Uskomme vain sillä hetkellä johonkin pelkoon Rakkauden sijaan.

Niin kauan kun pystyy keskittymään vain ulkoiseen maailmaan, eikä halua sisälleen vilkaistakkaan, on helppo siirtää vastuu ja syyllisyys toisiin. Minäkin olen sitä paljon tehnyt tietämättäni. Ja kun sisäisen tutkiskelun polulle on lähtenyt, sieltä ei ole enää paluuta. Jokaisella matka on omanlainen ja kokemukset tapahtumineen ilmenee juuri omaan matkaan sopivina aina. Sattumaa ei ole, jokainen kohtaaminen on lahja ja auttaa oivaltamaan paremmin omia tarinoita mihin on uskonut sekä vapauttamaan ne uskomukset mitkä peittävät auringon säteet.

Minä yritin aluksi kovasti hakea hyväksyntää ja kaikin tavoin olla kelvollinen, että olisin hyväksytty ja rakastettu. Päivä päivältä se kävi hankalammaksi, sillä ei arvostusta voi ostaa. Vaikka kuinka yritin miellyttää, aina löytyi syy missä olin toiminut väärin. En enää yhtään tiennyt mitä tehdä ja miten olla, kun aloin näkemään mihin muottiin yritin itseäni sulloa vain siksi että kelpaisin. Se kaikki oli kovin silmiä avaavaa. Kuinka vähän todella itseäni arvostinkaan. Toinen toimi minulle täydellisenä peilinä uskomukselleni että minun täytyy ansaita rakkaus jotenkin, enkä ole riittävä rakkaudelle omana itsenäni. Sen oivaltamisesta tietoisuus sisälläni alkoi kasvaa. Aloin näkemään, kuinka hylkään itseni joka kerta, kun yritän hakea arvostusta ulkopuoleltani. Aloin muuttamaan ajatustani kelpaamattomuudesta siihen että minä ansaitsen. Koska minä (niinkuin jokainen meistä) olen täydellisen rakkauden ilmentymä, ja olen vain kerännyt pelon pilviä sen tiedon eteen unohtaen totuuden itsestäni. Minun tehtäväni on puhallella omat uskomukset totuuden tieltä, ja sinun tehtäväsi on keskittyä omiisi. Kukaan ei ole vastuussa toisen kokemuksista eikä tunnetiloista. Ja se ei ole itsekästä, vaan itsensä Rakastamista. Itseään rakastava sielu voi laajentaa rakkauttaan jokaiselle, mutta itsekäs on pelon vallassa ja syyttää toisia itsekkyydestä kykenemättä rakastamaan itseään ja hakien hyväksyntää ulkopuoleltaan. Minua täytyy rakastaa, koska minä itse en itseäni rakasta. Sinun täytyy minua arvostaa, koska en itse itseäni arvosta. Aina jokainen asia kääntyy omaksi puutteen tai Rakkauden ilmaisuksi itseä kohtaan.

Se arvottomuus mitä koemme, on sellainen piru olkapäällä joka kuiskii täysin järjettömiä asioita korvaan. Kuten; minä en ainakaan, jos et sinä tee aloitetta. Miksi minun täytyy aina, sinä et koskaan. Sinä olet itsekäs. Sinä et ajattele toisia. Sinun syy, että minulla on paha olla… Ja se on mahdoton kierre, koska se arvottomuus on niin suuri, ettei sen takaa kykene näkemään mitään rakkaudellista. Saati että itse laajentaisi rakkautta ja syyttelyn sijaan olisi halukkuus nähdä asiat toisin ja toimia itse toisin, jolloin toinenkin vapautuisi annetusta syyllisen roolistaan ja saisi toimia rakastavasti. Sillä vaikka toinen toimisi rakastavasti, arvottoman mielentila on niin kaukana rakkaudesta ettei sieltä käsin kykene näkemään rakkaudellisia tekoja. Vaan vain vaatii kokoajan toiselta lisää, kykenemättä itse toimimaan toiselta toivomallaan tavalla.

Sen minä opin, ettei tosta voi pelastaa vaikka kuinka haluaisi. Jokaisella on omat menneisyyden kokemukset, ja jokainen kohtaa niiden kautta maailman. Minä olen vastuussa ainoastaan oman mielentilani valinnasta ja se on ainoa asia mitä minun täytyy muistaa tehdä. Koska tämä on mielen maailma ja me olemme yhteistä mieltä. Minä voin siunata ja kiitää jokaista tapahtumaa ja ihmistä, mikä auttaa rakkauden laajenemisessa. Minä voisin myös valita syyttelyn ja uhrin/marttyyrin roolin, mikä olisi silkkaa pelkoa ja itsevihaa. Mutta en todellakaan sitä enää halua valita, koska minä näen valinnan mahdollisuuden.

Olen kiitollinen, että sain katsella intensiivi kurssilla pelkojani ja nyt voin vaihtaa Rakkauden mielentilaan todeten, että minä ansaitsen olla se mikä olen – viaton Rakkaus. Mitä ikinä ilmenee aika-paikka-tilassa, se saa ilmetä. Minun vastuuni on ainoastaan huolehtia siitä millä mielentilalla sitä katselen, pelko vai Rakkaus rinnallani.

 

Näyttökuva 2020-6-23 kello 13.21.05

Ajatuksia ajassa

Minä tiedän -mieli

Kyllä asia on niin, eikä kun kyllä se on niin. Kyllä minä tiedän ja koen tarpeelliseksi korjata jokaisen sinun lauseesi. Miksi minun on tarve olla oikeassa koko ajan? Mitä minä pelkään, jos päästäisin irti minä tiedän asenteestani? Ettei minun tarvitsisikaan koko ajan todistaa ja vahtia omaa arvoani. Mitä tapahtuisi, jos en pitäisikään jokaisesta narusta kiinni. Putoaisinko? Kannatteleeko kokoaikainen päteminen minua elämässä? Enkö muuten ole mitään, jos luovun kontrollistani?  Onko hyökkäys ja puolustautuminen ainoat tavat millä asioihin voi suhtautua? Minne katoaa leikkimielisyys, ystävällisyys ja Rakkaus?

Kenen ylipäätään täytyy koko ajan pitää huoli olevansa oikeassa? Eikö se kerro vain siitä suuresta arvottomuuden kokemuksesta sisällä, että täytyy todistella olemassa oloaan. Ja ettei kestä yhtään poikkipuolista sanaa toisilta, koska asia on niinkuin sanon, piste. Näkee syyn ja ongelman vain toisessa. Koska minun näkemykseni on oikea ja sinun väärä. Kenelle me todistelemme jääräpäisyyttämme? Mitä hyötyä siitä on? Ja taas palataan kysymykseen, että olenko mieluummin oikeassa kuin onnellinen…. Tottakai se pieni pelkominä vastustaa suunnattomasti, että minäkö antaisin periksi, en IKINÄ. Ja kärsimys on valmis. Kun taas Rakkaus kuiskaa hiljaa, mitä tapahtuisi jos vaatimusten sijaan antaisit armon käydä oikeudesta ja katsoisit asiaa rakkauden näkökulmasta. Ei oikeassa oleminen tuo sinulle onnea. Rakkaus sallii ja hyväksyy, antaa tilaa myös toisen kokemuksille. Rakkaus ei arvostele, vaadi oikeuksiaan tai yritä olla toista parempi. Rakkauden ei tarvitse olla oikeassa, ollakseen täydellinen. Rakkaus ei yritä haavoittaa toista, etsien omaa etuaan. Rakkauden ei tarvitse heittäytyä marttyyriksi, tullakseen huomatuksi. Rakkauden ei tarvitse puolustautua, kun ei ole mitään mitä vastaan puolustautua. 

Kumpikaan ei voi olla sen enempää oikeassa tai väärässä. On vain kaksi katsonta kantaa, kannattaako niitä arvottaa? Kummallakin on oma menneisyyden kokemus, minkä läpi asiaa katsoo ja kumpikin näkee vain oman versionsa asiasta oikeana.

Puhuminen on ainoa asia mikä voi valaista ja avartaa molempien näkemystä. Ei syyttämällä tai vaatimalla toisen muuttuvan ja muuttavan katsontakantaansa. Vaan vain kertomalla, että minä näen tämä asian näin, se on minun kokemukseni siitä ja se ei liity sinuun mitenkään. Sinun ansiostasi tulin vain näkeväksi mitä uskomusta tästäkin asiasta olen kantanut mukanani. Kiitos kun sain nähdä sen, nyt voin sen antaa sulaa pois. Eikä minun tarvitse painaa sitä vihalla piiloon, että se voisi vain myöhemmin nousta muistoista suurempana mörkönä katsottavaksemme.

Mikään asia ei ole vakava, jos se ei pääse kasvamaan mielessä kohtaamattomana ja mielikuvituksen värittämänä. Mutta mitä me pelkäämme omille ajatuksillemme rehellisenä olemisessa? Jos tuomme omat ajatuksemme avoimesti esille, mikä meitä voisi satuttaa. Muu kuin pelko toisen reaktiosta, pelko hylätyksitulemisesta, pelko ettei minulla ole oikeus tunteisiini ja ajatuksiini. Olenko viallinen, kun tunnen näin? Iänkaiken meille on opetettu, kuinka omat tunteet täytyy painaa piiloon. Kuuluu käyttäytyä ja osata olla ihmisiksi. Mutta kuka sen määrittää, että tämä tunne on sallittu ja tuo toinen ei. Ja siinä kohtaa olemme menneet metsään ja pahasti, kun emme hyväksy omia tunteitamme ja kiellämme ne samalla läheisiltämmekin. Vaikka ainoa keino olisi kohdata ja hyväksyä ne. Mikään ei ole toistaan pahempi tai parempi. Hyväksyvässä ilmapiirissä jokainen tunne saa tulla näkyväksi ja siinä sallivuudessa se pääsee saman tien sulamaan pois. Mutta vain että sillä on lupa ja turva tulla näkyväksi.

Kun kaksi ihmistä on pidemmän aikaa saman katon alla, alkaa omat tunteet väkisinkin tulla pintaan eikä niitä kykene mielistelyllä loputtomiin peittelemään. Mutta kun on aina oppinut ne piilottamaan, on se pelottavaa että ne alkaa yhdenäkin ponnahtelemaan pintaan. Ei osaa itsekkään suhtautua siihen, saati sitten kun molemmat ovat samassa pelon mielentilassa ja tunteet säikäyttää molemmat. Syyttely ja arvostelu on välitön seuraus, mökötys ja marttyyrius seuraa salaman nopeasti tilannetta. Kun en kykene hyväksymään omia tunteitani, ei toinenkaan saa niitä tuntea. On parempi piiloutua. En katso enää toista silmiin, koska pelkään, pelkään vihani näkyvän niistä. Alan välttelemään toisen seuraa, koska en kykene kohtaamaan omia tunteitani. Täytän jokaisen hetken tekemisellä, ettei minun tarvitsisi vain pysähtyä tunteideni äärelle. Pakenen, hyökkään tai puolustaudun. Olo on kuin olisi ansaan jäänyt, eikä itse pääse irti.

Omia tunteita on vain helpoin paeta, se on tuttua ja turvallista. Mukavuusalueelta ei tietentahtoen lähdetä. Se vaatii halukkuutta. Ja se löytyykö sitä halukkuutta lähteä katsomaan ja tutkimaan on jokaisen itse löydettävä. Niin kauan me pakenemme, kunne ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin valita toisin.

Ja mitä Rakkaus pyytäisi minua tekemään? Hyväksymään pelkoni, keskeneräisyyteni. Sallimaan tunteeni, ei ne minua riko – eikä toistakaan. Huomaamaan, että olen arvokoas ja riittävä ja täydellinen juuri nyt ja näin. Ei minun tarvitse yrittää olla mitään muuta, eikä enemmän, tai paremmin. Voisin armahtaa itseni. Olen viaton. Olen viaton, vaikka pelkomieli väittäisi mitä. Olen Rakkauden arvoinen aina ja jokaisessa olossani.

Ja vaikka itse ei olisi pudonnut pelkoon, toisen esittäessä mörökölliä, saa olla todella tarkkana ettei syöksykierteellä hyppää toisen mörköilyyn mukaan. Sillä parhaiten auttaa toistakin pois vihan tunteista, kun itse kykenee valitsemaan siinäkin tilanteessa pelon sijaan Rakkauden. Tiedostaen, että tämä olo ei ole minun syytäni, toisella on oikeus kokea omat tunteensa ja minä voin rakastavasti tukea häntä. Jos ei sanoin, niin ainakin mielen tasolla. Ja se on tärkeintä. Mutta silloinkin armollisuutta itseään kohtaan, ettei aina vain kykene vaan saa tipahtaa samaan kaivoon mistä toinen huutaa, että rakasta minua, vaikka olen huonolla päällä. Näe sinä se Rakkaus mitä minä en juuri nyt näe.

En minä myöskään ole vastuussa toisen kokemuksista, vaikka minua mistä syytettäsiin. Koska kukaan ei voi puhua mistään muusta kuin omista pelko tunteistaan, eikä ne liity minuun mitenkään. Jokaisen on otettava vastuu omista tunteistaan. Pelko vain siirtää vastuuta ja kieltää kaiken.

Sen muutoksen halun huomaa silloin, kun elämä ei enää anna tyydytystä vanhaan tapaan, vaan haluaa lähteä kyseenalaistamaan ja löytämään sisäisen rauhan, mitä ei ulkomaailma voi tarjota. Vaikka kuinka etsisit onnea ulkoapäin ja toisista ihmisistä, jossain vaiheessa tulee vain se hetki kun ymmärtää ettei se voi tulla mistään muualta kuin sisimmästään. Rakkaus ja Rauha sisälläsi odottaa vain sitä käänteen tekevää valintaa. Sillä ne ovat aina läsnä ja sinulla on valinnan mahdollisuus haluatko kokea ne vai et, jokaikinen hetki ja aina vain uudelleen ja uudelleen. 

Rakkaus ei ole unohtanut ketään, sillä Rakkaus on meissä jokaisessa. Älä huijaa itseäsi uskomaan mitään muuta. Sisältäsi löydät sen, mitä etsit kuumeisesti ulkopuoleltasi.

Ajatuksia ajassa

Vaatimukset rakkaudelle.

Miksi toista on vaikea rakastaa sellaisena kuin hän on? Miksi lataamme niin paljon odotuksia ja vaatimuksia ihmiselle josta väitämme välittävämme? Miten toinen edes voisi täyttää odotuksemme? Eikö ennakko ajatukset toisesta ole omassa päässämme, eikä liity mitenkään toiseen?

Oletko koskaan miettinyt, mihin muottiin laitat ihmisen? Ajatellaan, että ensin sinä ihastut ja kaikki näyttää hyvälle, jopa täydelliselle. Kuinka ihana se tunne on, uusi ihminen ja uusi mahdollisuus löytää rakkaus. Tutkit tarkkaan toisen olemista ja arvoja, kun punnitset voisiko tämä ihminen tuoda minulle onnen ikuisen. Aluksi se näyttää todella hyvälle ja hyväksyt toisen olemisen. Aikaa kuluu hieman ja tarkennat kriteereitäsi ja epäkohdat mielessäsi alkaa näkymään. Alat arvostelemaan ja vaatimaan toiselta asioita. Ihmettelet miksi toinen nyt käyttäytyy noin, kun alku oli niin lupaava. Miksi toinen ei teekkään niinkuin tahdon. Alat tehdä mielikuvaa toisesta, että se on tuollainen ja tuollainen – ei hyvä – no tuo piirre on hyväksyttävä. Huomaatko yhtään, miten oma käytöksesi muuttuu rakastavasta vaativaksi. EI tästä tulekkaan mitään, kun tuo toinen ei täyttänytkään unelmaani.

Viimeistään tässä kohti olisi hyvä pysähtyä. Mitä minä oikein ajattelen ja uskottelen itselleni?! Ensinnäkin, että onnellisuuteni riippuisi tuosta toisesta ihmisestä ja hänen tekemisistään? Että kyllä olisin onnellinen, jos toinen älyäisi olla sellainen kuin tahdon. Sattuisinko jopa huomaamaan keneksi yritän toista muttaa ja haluaisinko todella toisen olevan juuri sellainen millaista olen hänestä muovaamassa vaatimuksillani? Arvostin äitiäni/ isääni ja haluan puolisoni olevan kuin hän. Edellinen puolisoni ei ymmärtänyt olla sellainen, joten hän sai väistyä. Kyllä minä vielä löydän sen, joka syvimmät haavani parantaa. Ja jos asia ei menekkään niin, niin toisesta on hyvä hankkiutua eroon. Sillä ei minussa mitään vikaa ole vaan tuo toinen ei vain sopinut minulle, kun siinä oli niin paljon puutteita. Mutta onko toisessa oikeasti mitään vikaa. Jos sinä häneen olet ihastunut, ja kokenut jo sen hyvän olon toisen lähellä. Muistatko sen silloin kun omat pelkosi nousee pintaan. Voisitko hyväksyä, että ne on vain omia pelkojasi eikä toinen ole mitenkään vastuussa niistä. Miten toinen voisi edes tietää mitä vaatimuksia sinulla on ja millaisen menneisyyden taakan kanssa kuljet, vain hiljaa mielessäsi vaatien toisen olevan oikeanlainen, ja loukkaantuen omien kuvitelmien mahdottomuuteen. 

Miten sinä oletat, että vain sinun asiasi, tekemisesi ja ajatuksesi on tärkeitä ja ainoita oikeita? Ja toisen täytyisi tietää sopeutua niihin mukisematta. Toisella ei ole oikeus olla oma itsensä, jos hän on vääränlainen. Oletko miettinyt, mitä vaadit toiselta. Oletko ajatellut, että itse voisit katsoa asioita uudessa valossa avoimemmin. Haluatko mieluummin pitää pääsi, vai katsoa asiaa laajemmin?

Miksi se puoliso on se eniten suurennuslasin alla oleva ja sen täytyisi täyttää ne kriteerit, mitä ei vaikka ystävyys-suhteessa edes ilmene. Minun tupa, minun lupa. Itsestää löytää aivan uusia piirteitä. Sillä parisuhteessa tulee herkimmin esille arvottomuuden ja hylätyksi tulemisen haavat. Ei se rakasta minua jos se käyttäytyy noin. Ei se välitä minusta yhtään, kun se meni tekemään noin. … Todella tuttua. Arvioidaan koko ajan toisen tekemistä oman arvon mittarina. Syytetään toista mielikuvituksessamme tapahtuneista asioista. Annetaan itselle arvo toisen olemisen mukaan.

Kuinka harvoin sitä muistaa kääntyä rakkauden puoleen ja nähdä toinen täydellisen viattomana, omiin mielikuviin rakennettuihin illuusioihin verhoutuneena. Koska vain siinä hetkessä voi aseensa riisua ja alkaa rakastamaan itseään ja toista. Niin kauan kun me syytämme toista omasta menneisyydestämme, emmekä näe todella toista, emme kykene rakastamaan. Pelkäämme vain koko ajan, että kyllä tuo toinen pettää luottamukseni ja oikein odotamme milloin se tapahtuu. Vaikka sen sijaan voisimme katsoa tapahtumia rakastaen. Vaikka saisin sinua rakastaa vain tämän hetken, rakastan sinua täysillä, eikä mikään voi minua estää. Vaikka välillä näen omia menneisyyden pelkojani nousevan, jotka sinä näytät minussa herättävän, rakastan sinua siitä huolimatta. Sillä rakkaus on aina siellä, ja minä voin valita uskonko mieluummin omiin kuvitelmiini vai siihen todelliseen rakkauteen, minkä olen jo kokenut ja tiedän sen olevan olemassa. Minä tiedän, jos haluan muistaa, että kun sinä kiukkuat jostain on se sinun menneisyytesi kokemus. Ja sillä on mahdollisuus nousta esiin ja sulaa pois siinä rakkaudessa ja turvassa, minkä suhteemme mahdollistaa. Kukaan ei koskaan voi puhua kenestäkään toisesta, kuin itsestään ja omien menneisyyden kokemusten kautta. Sanoipa toinen sinulle miten ikäviä asioita tahansa, aina hän puhuu vain omista peloistaan.

Jokainen miestä haluaa tulla vain kuulluksi ja rakastetuksi sellaisina kuin olemme.  Pelko piirtää mielikuvan, ettei minua rakasteta jos olen sellainen kuin olen, vaan minun täytyisi yrittää olla jotenkin parempi. Minun täytyisi ansaita paikkani elämässä jollain tekemisellä. Olen arvokas vasta kun täytän vaatimukset, mitkä olen itselleni asettanut menneisyydessäni. Kun tein näin sain äidin rakkauden, kun tein näin sain isän hyväksynnän. Määritän siis itseni arvon sen mukaan mitä uskon tarvittavan, että minua voidaan rakastaan. Jokaisella teollani minä vain pyydän, että rakasta minua ja olenhan rakkauden arvoinen edes hetken. Kun omat vaatimuksemme itseämme kohtaan on niin suuret, ei siinä voi hyväksyä että toinen rakastaisikin minua ilman, että minun täytyisi ansaita se rakkaus. En minä näe edes sitä mahdollisuutta, että saisin hyväksyä itseni juuri näin ja olisin kelvollinen rakkaudelle muuttamatta mitään itsessäni. Monesti se oma arvottomuus ja itsen arvottaminen on niin alitajuista, ettei sitä edes tiedosta. On vain niin keskittynyt toisen puutteita kaivelemaan. Sillä se on turvallisempaa, ettei tarvitse omiin pelkoihin käydä käsiksi kun saa syyttää toista omista peloistaan.

Voin sanoa, että se on erittäin huvittavaa. Ja sanon senkin, ettei se aluksi sitä todellakaan ole ollut. Mutta kun alkaa näkemään laajemmin ja sitten katselee menneisyyttään armollisemmin, niin voi vai todeta kuinka naurettavan on elämästään peloillaan rakentanut. Ja sitten on jo pitkällä, kun voi hulluille uskomuksilleen nauraa ja olla ottamatta niitä niin vakavasti. Ja vielä jopa kiittää niitä pelkoja mitä nousee pintaan, että kiitos kun saan tämänkin nähdä ja vaihtaa ajatuksen rakkaudellisempaan. Kukaan muu ei meitä voi satuttaa, kuin omat ajatuksemme. Itse jokaisen kokemuksen määrittää mielessään hyväksi tai pahaksi. Ei se toisen sanoma satuta, vaan se miten me sen kuulemme ja minkä menneisyyden kokemuksen se herättää meissä esiin. Eikä mikään kokemus ole sen parempi tai huonompi, jokaisesta voi vain oppia mitä minä itsestäni uskon ja ajattelen. Reagoinko pelko mielessäni vai voisinko katsoa asiaa rakkaiden näkökulmasta?

Ei kukaan minun rakkauttani voi viedä tai arvoani alentaa, ellen sitä ihan itse tee. Jos minä en hylkää itseäni, ei sitä voi toinenkaan tehdä. Jos hyväksyn itseni, ei kukaan muu voi sitä muuttaa. Vain minä voin antaa oman voimani pois ja tipahtaa marttyyriksi. Vain minä voin armantaa itseni, eikä silloin kukaan muu voi minua tuomita. Ja kun hyväksyn itseni, voin hyväksyä toisetkin.

Ajatuksia ajassa

Katsotko toista silmiin?

Katsotko toista silmiin? Uskallatko olla toisen katseessa? Onko hetken pidempään silmiin katsominen ahdistavaa? Mikä siitä tekee vaivaannuttavan kokemuksen? Tuntuuko siltä, että toinen vaatii jotain tai näkee pimeimpään sieluuni asti tuijotuksellaan? Onko katseessa jokin vaatimus? 

Nämä on ainakin minulle tuttuja kokemuksia. Oli todella vaikeaa olla katseen alla ja oli helpompi kääntää pää pois. Silloin kokemukseni paljasti pelkoni, etten ole kelvollinen ja olen jollain tavalla viallinen, ettei minua saa katsoa. Ja että se toinen saa sen selville silmistäni. Ihan kuin olisin ollut syyllinen johonkin hirveään asiaan. Vaikkakaan todellista syytä ei ollut siihen, mielessäni koin että olin tehnyt jotain väärää. Rankaisin itse itseäni. Syyllistämällä olemattomista mielikuvitustarinoistani, mitä olin itselleni kertonut. Kuinka en kyennyt olemaan riittävän hyvä toiselle syystä tai toisesta.

Vasta sitten kun aloin omaa mieltäni tutkia ja päästyäni syvemmälle mieleni sopukoihin. Aloin sen oivaltaa mikä kaiken taustalla oli. Enhän minä sitä ennen edes kyseenalaistanut saati ihmetellyt. Pidin sitä vain aivan normaalina. Että toinen oli vain ahdistava kun se noin tuijotti.

Nyttemmin kun asiaa taaksepäin katson ja peilaan kokemuksiani kanssa kulkijoihin. Osaan samaistua ja näen omat vanhat pelkouskomukseni heidän silmissään. Tai kuvittelen näkeväni. Mutta silloin ainakin paremmin ymmärtää miksi ihmisillä on vaikeaa katsoa silmiin.

Kun toisessa näkee puhtaan Rakkauden ja itse on rakkaudellisessa tilassa, eikä tipahtaneena pelkoihinsa. Se vilpitön Rakkaus kun toista voisi tuijottaa loputtomiin ja nähdä hänen silmissään sen keveyden ja onnellisuuden. Mutta se ei näy jos kumpi tahansa on epävarmuudessa tai olettamuksissaan toista kohtaan. Rakkaudellinen tila on puhdas ja viaton, vailla vaatimuksia tai odotuksia. Se on kaunein tietämäni tila. Silloin todella kokee yhteyttä toisen kanssa ja sydän pakahtuu siitä onnellisuuden tunteesta. Vapaudesta Rakastaa. Vapaudesta olla ja ilmetä. Siitä ei ole kiire minnekkään, eikä tarvitse kääntää katsettaan pois kun on vapaa syyllisyyden tunteestaan.

Ei toisen katse voi vahingoittaa tai vaatia mitään. Oma mieli se on joka kertoo tarinaa, että  toisen katseessa olisi jokin odotus. Etten pysty täyttämään toisen odotuksia. Mutta onko toinen ilmaissut jotain tahtoaan ääneen? Ei siis tehdä olettamuksia toisen katseesta, olipa se näennäisesti millainen tahansa. Me peilaamme vain omia mielikuvia, jos oletamme yhtään mitään toisen käytöksestä ja silloin me paljastamme itsellemme omat pelkomme. Toinen ilmentää vain kaikessa viattomuudessaan meille sen mitä olemme pelänneet kohdata. Joko siirtämällä kokemukset syrjään tai suoraan pakenemalla niitä ja olettaen että tunteet on toisen aiheuttamia. Kiellämme ne ja etsimme toisen ihmisen lähellemme, joka ei ainakaan heti tuo pelkojamme esille – vaikka hetken kuluttua huomaammekin olevamme samassa tilanteessa. Mutta pysähdymmekö me tarkastelemaan sitä? Kysymään itseltämme, että mitä tämä toistuva tapahtuma meille haluaa kertoa meistä itsestämme, ettei se liity mitenkään tuohon toiseen.

Tuleeko meille mieleenkään mitä me todella pelkäämme? Emme toista ihmistä, vaan omia ajatuksiamme. Omia ajatuksiamme jotka salakavalasti vieritämme toisen niskoille. Väittäen että sinä olet tuollainen, vaikka todellisempaa olisi sanoa, että minä teen mielikuvan sinusta joka näyttää tuollaiselta. Tiedän ettei se ole totta, minä vain uskon omiin ajatuksiini ja teen niistä totta itselleni. Ei se silti tarkoita että sinä olisit sellainen miten minä sinut koen. Sillä nämähän ovat vain minun pelkojani mitä projisoin sinuun, ettei minun tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistani. Minä en enää halua syyllistää sinua omista mielikuvistani, vaan haluan luopua niistä uskomuksistani itsekkin. Sillä haluan mieluummin kokea Rauhaa kuin epäilystä. Minulla on aina mahdollisuus valita.

Olettaminen luo virheellisen käsityksen toisesta.

Mitä on se arvottomuuden kokemus, miksi me alamme olettamaan asoita kysymättä? ME luulemme tietävämme mitä toinen ajattelee ja tahtoo milloinkin. Tuleeko meille mieleenkään kysyä, koska mehän jo tiedämme vastauksen. Luulemme tietävämme. Mikä meistä tekee niin viisaita, että pystymme toisen mielen liikkeet ennalta arvaamaan? Menneisyys. Me luulemme tietävämme asian, koska kerran kun kysyin niin kävi NiiN joten silloinhan se on aina ja ikuisesti NiiN. Ja sitten voimme alkaa syyttää toista, kun se tekee aina NiiN. Vaikka tarkemmin asiaa tutkittua, voisi todeta, ettenhän minä anna muuta mahdollisuutta toiselle koska teen olettamuksen jo mielessäni enkä edes anna toisen toimia toisin. Me olemme ihan kuninkaita tekemään päätelmiä toisen eleistä. Loukkaannumme, kun tulkitsemme mielivaltaisesti toista. Uskomme ennemmin omiin kuvitelmiimme, kuin että kysyisimme. Ja arvottomuuden kanssa me usein silloin työskentelemme, koska Rakkaus ei tee olettamuksia tai vaatimuksia. Mutta arvottomuus etsii aina syyn ja paikan mistä loukkaantua toiselle ja alkaa syyllistämään siitä, ihan vain oman mielikuvituksen perusteella. 

Milloin olisi aika astua sivuun siitä pienestä itsestä, joka vain pienentämistään pienentää. Ja astua todellisiin armon ja viattomuuden saappaisiin? Muistaisi jokaisena hetkenä. Huomaisi ainakin, jos tipahtaa pienen itsen kelkkaan. Ja sen tietää heti siitä, ettei tunnu hyvälle. Toisessa on jotain vikaa. Jokin on väärin itsessä tai maailmassa. Se on niin yksinkertaista, ja sen kyllä tietää. Vaatii vain hyväksymistä, ettei missään muussa ole vika, kuin mielenvikaisissa ajatuksissani jotka vie nyt mennessään. Siinä on hyvä hetki todeta, että AHAAA nyt katsonkin tätä vähän etäämpää ja voin antaa armollisuuden laskeutua tilanteeseen. Minkään asian ei tarvitse muuttua ulkoisesti. Mutta kun hyppää tilanteesta sivuun ja sallii Rakkauden tulla mukaan peliin, yhtäkkiä sitä huomaakin taas että mikään ei olekkaan huonosti. Olin vain hetken hassussa kuvitelmassa, mutta muistin Totuuden ja vapautin itseni omasta piinastani. Sillä emmehän me koskaan ketään muuta satuta kuin itseämme. Minä itse olen pahassa olossa mielikuvituksessani, eikä se liity toiseen mitenkään. Toki herkkinä olentoina me kyllä tunnemme toisen pahan olon, mutta ei siihen tarvitse lähteä mukaan. Se että siinä hetkessä tervemielisempi osaisi pysyä rakkaudessa, tapahtuipa mitä tahansa, ei lähtisi pelon peliin mukaan. Silloin olisi paljon nopeampi tie Rauhaan takaisin. Joka hetki roolit muuttuu ja jokaisena hetkenä molemmilla on mahdollisuus valintaan palata Rauhan mielentilaan. Sillä mitä pidemmäksi aikaa jää syyllisyyden syövereihin, on siellä niin tutun turvallista märehtiä, ettei ole niin halukas tulemaan pois. Ja silti joka hetki on mahdollista valita uudelleen. Eikä sitä valintaa kumminkaan voi kukaan muu tehdä, jokainen voi tehdä sen vain omalta osaltaan. Ja niin tehtyään auttaa toistakin muistamaan ja helpottamaan paluuta Rauhaan syyllistämisen sijaan. 

Maailma tarjoaa meille täydellisen kulissin vain ja ainoastaan nähdäksemme mielenvikaiset ajatuksemme. Missä hylkäämme itsemme. Jokaisessa hetkessä, kun ulkoistamme syyn itsemme ulkopuolelle. Siinä hetkessä meille näytetään missä uskomme olevamme viallisia. Jos vain haluamme syyttelymme sijaan sitä katsoa. Sillä jos maailma tarjoaa meille tapahtuman, missä koemme vihaa (missä muodossa tahansa), se tarjoaa vain meille näytille sen että olemme unohtaneet oman viattomuutemme. Kaikki se vika mitä alitajuisesti itsessämme peittelemme ilmenee ulkopuolellamme, että sen kohtaisimme. Tutuin lause minulle, että kyllähän minä, mutta tuo toinen ei. Kaikki se toisessa nähty vika onkin meidän omaa uskoamme viallisuuteen, ettemme ole riittäviä juuri sellaisena kuin olemme. Kun sitä työtä lähtee tekemään itsensä kanssa, että armollisesti sanoo itselleen ”minä olen viaton, vaikka olenkin halunnut uskoa muuta”. Pala palalta se tiedostamaton syyllisyys pääsee tippumaan hartioiltamme pois ja sen todisteena on maailma mikä alkaa näyttää paljon armollisemmalta paikalta olla ja elää. 

Minä itse tein valtavasti töitä oman mieleni suhteen, ja teen edelleenkin. Ei sen silti tarvitse olla kivuliasta, mutta usein me teemme siitä rankempaa mitä se onkaan. Sillä emme ole halukkaita päästämään irti uskomuksistamme. Kun ei halua päästää irti minä tiedän -mielestä. Nyt kun sitä miettii, niin sehän on ihan naurettavaa mitä olettamuksia me teemme ja täydellisen mielivaltaisesti. Eikä omasta uskomuksestaan todellakaan halua päästää irti. Miksi? Koska se pieni pelon mielenosa huutaa silloin, että olet säälittävä jos alistut nyt. Ja se pelko tätä maailmaakin on ohjannut pitkään, kun olemme olleet pelonmielentilassa sen sijaan että uskaltaisimme avautua Rakkauden tiedostamiseen. Olemme oppineet, että itsen on pidettävä kaikki narut omissa käsissä ja hallittava joka tilannetta. Emme mahdollista silloin muuta kuin harmaita hiuksia itsellemme. Toinen mahdollisuus, ei ole edes mahdollisuus pelkomielelle, että antaisimme elämän virrata ja kaikkien asioiden ilmetä juuri oikeassa hetkessä ja mikään ei voi mennä vikaan. Ja ’ei voi mennä vikaan’ ei tarkoita ettei mikään epäonnistuisi, mutta siinä sallivuudessa epäonnistuminenkin on onnistumista. Koska Totuudessa ei ole hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää. Pelko kategorisoi kaiken.

Mutta ei mikään muutu ilman halukkuutta opetella näkemään asiat toisesta perspektiivistä. Niin kauan täällä saa esittää uhria, kuin haluaa. Tulee se hetki kun haluaa jotain muuta ja siinä hetkessä se annetaan.

Tämä on mielen maailma, elämä näyttäytyy juuri sellaisena mihin uskomme. Hyväksyimme sitä tai emme. Tai uskoimmepa siihen tai emme. Voimansa voi antaa pois, tai ottaa täydesti itselleen. Se vaatii vain luottamista siihen, että on toinenkin tapa kuin mihin on kasvanut. 

Ajatuksia ajassa

Rakkaus hakee muotoaan.

Mitä rakkaus on? Voiko sen kadottaa? Voiko se unohtua tärkeämpien asioiden alle?

Mitä jos Rakkaus on aina läsnä, sallivana. Rakkaus ei tuomitse asioita tai tapahtumia, kaikki saa ilmetä juuri niinkuin näyttää ilmenevän. Mutta mikä estää meitä kokemasta sitä koko aikaa, on tietenkin pelko. Pelonverho, missä muodossa tahansa, hämärtää kokemuksemme Rakkaudesta. Ei Rakkaus silloinkaan minnekkään ole mennyt, olemme vain itse valinneet kokea jotain muuta sen sijaan. Tunteet vievät meidät helposti mukanaan ja unohdamme valita Totuuden kaiken hulluuden sijaan. Valitsemme mieluummin silloin uskoa omiin ajatuksiimme, kuin valita toisin – jolloin tila aukeaisi jälleen Rakkauden kokemiselle.

Miksi me olemme niin ajatuksiemme orjia? Miksi pidämme niin tiukasti kiinni siitä mihin uskomme, ettei siihen mahdu edes ajatusta siitä voisiko tämän nähdä toisin. Viha-välinpitämättömyys-pelko laskeutuu niin luontaisesti ajatusmaailmaamme, jos asiat ei ole niinkuin haluaisimme niiden olevan. Kasvatamme muurin ympärillemme, minne ei valon pilkahduskaan pääse sulattamaan hulluuttamme. Mutta Rakkaus on silti läsnä, me emme sitä koe tai näe siinä hetkessä, mutta se on vakaana kuin kallio jakojemme alla. Sitten kun taas mieleemme pilkahtaa, että voisiko tämän nähdä toisin. Voisinko kokea tämän sijaan Rakkautta. Mihin haluan uskoa? Kyseenalaistaisin itseni, jolloin muuri pääsee sulamaan. Totuuden kuiskaus pääsee eikä-ku-minä-ite mantran läpi ja mahdollistaa vapauttavan kokemuksen, ettei minun tarvitsekkaan koska kaikki onkin jo hyvin.

Puhuminen ja jakaminen on tärkeää, mutta jos ei tunne tulevansa kuulluksi ja kohdatuksi se menettää merkityksensä. Lisäksi tässä maailmassa puhumista pidetään tärkeänä ja hiljaisuus on pahinta myrkkyä, mutta puhuminen kohdistetaan aina itsen ulkopuolelle ja pidetään huoli ettei vahongossakaan avata sisintämme. On turvallisempaa syyttää muita, kuin kohdata omat pelkonsa. Meidät on niin tiukkaan opetettu keskittymään ulkoisiin seikkoihin ja ratkaisemaan ulkopuolellamme olevat asiat. Että on vaikea pysähtyä vain ihmisen äärelle tai hyväksymään omat tunteensa ja katsomaan niitä. On vaikea olla läsnä, jos koko maailma on mielenpäällä yhtäaikaa. Kiire, ettei ennätä pysähtymään. Pysähtyminen ei ole pysähtymistä fyysisesti, vaan pysähtymistä siihen hetkeen missä on, sen tekemisen äärelle mitä tekee, sen ihmisen läsnäoloon kenen kanssa on minäkin hetkenä.

Minä olen aina protestoinut ajatusta, mitä minulle on monesti tarjottu, että rakkaus haalenee, arki tulee suhteeseen, ei ensi huuma voi ikuisesti kestää… Koska en ole voinut käsittää mikä on sellainen Rakkaus mikä voisi millään muotoa haihtua tai haalistua. Mutta toki nyt ymmärrän ehkä vähän paremmin noiden ajatusten taakse, sillä siellähän on luonnollisesti silloin pelko. Rakkauden eteen rakennetaan pelon muuri, mikä saa näyttämään rakkauden menettäneen voimaansa. Mutta ne on ne meidän uskomuksemme arvottomuudestamme, viallisuudestamme ja itsevihastamme. Ettemme usko olevamme Rakkauden arvoisia. Ei tuo toinen voi minua enää rakastaa, koska… Eikä ainakaan kun se teki noin tai näin. Me itse asetamme rakkaudellemme ehtoja. Me itse vaadimme sen johonkin muottiin. Ja pelon kanssa sitä vartioimme. Vahdimme toista kuin haukka, vaikka meidän tulisi vahtia omia ajatuksiamme ja olla halukas luopumaan mielenvikaisita kuvitelmistamme. Luopua syyttelystä ja asioiden ulkoistamisesta. Siirtyä ottamaan vastuu omista tunteista ja ajatuksista.

Kun Rakkaus on sallivaa, sielä on mahdollista ilmetä myös pelkoja, että ne voi nähdä armollisena itseään kohtaan ja antaa sulaa pois. Rakkaus antaa sellaisen turvan, missä se on mahdollista. Rakkauden läsnäolo parantaa jokaisen pelon aiheuttaman haavan, vaikka se ensin näyttää tekevän kipeää, mutta lopulta kun haavan on antanut parantua huomaa olon keventyneen monella tonnilla. Mutta jos ei koskaan salli itsensä kokea ja antaa olojen tulla, ei niillä ole ulospääsy keinoa ja ne jää painamaan. Ei tunteissa mitään vikaa ole, ei ne vaarallisia ole. On vain opittava pois vanhasta tavasta työntää tunteensa syrjään. Hyväksymisen kautta asiat vapautuu.

Miksi meidän on niin vaikea puhua tunteistamme, miksi se on viimeinen asia mistä voi puhua? On helppo syyttä toista omista kokemuksistaan. On helppo siirtää vastuu toiselle, ja silti emme voi olla vastuussa muusta kuin omasta tontistamme. Emme koskaan voi tietää mitä toinen tuntee tai kokee, olemme vain omien kokemustemme tulkkeja ja mielikuviemme varassa mitä kuvittelemme toisen olevan. Toista ei voi syyttää omasta tunteesta, mutta oman tunteensa voisi tuoda esille omanaan.  Mitä me pelkäämme omien tunteiden ilmaisussa? Menneisyytemme kokemuksia, kun emme tulleet kuulluksi. Pelko maalaa saman maiseman eteemme, emmekä ole halukkaita katsomaan sitä toisin. Pelko sanoo, että aina ennenkin on käynyt niin. Sivuutamme kokonaan Rakkauden ajatuksen, että ehkä voisi olla toinen tapa katsoa asiaa. Ehkä emme tulisikaan tuomituiksi, ehkä meitä kuunneltaisiinkin kerrankin sydämmellä eikä pelon kanssa. Ehkä meille annettaisiinkin tilaa olla kuka todella olemme. Rakkaudessa. Arvostelematta. Sallien. Mutta rohkenemmeko kokeilla? Vai onko vanha marttyyrin rooli parempi paikka olla?

No minä vain koen ja katselen omaa maailmaani, mitä se minulle kertoo ja näyttää. Omia puutteitani olla Rakkaudessa ja Rakkauden arvoinen. Kyvyttömyyttäni olla avoin ja puhua ilman pelkoa omia pelkojani. Suojamuurejani, mitkä kohoaa nopeasti ympärilleni kun tipahdan Rakkaudesta pelkoon ja arvottomuuteen. Miten en osaa ja kykene toimia, enkä aina edes halua, niinkuin Rakkaus toimisi. Mahdollisuus ja kyky on valintaan, enkä silti sitä aina halua tehdä. Mutta edistystä on se, että osaan jo olla armollisempi itselleni senkin suhteen. Tiedostaen hullut uskomukseni ja todeten etten nyt osaa muuta. Mutta silti tiedostaen että olen viaton ja niin on toinenkin. Täydellisen viaton.

Ajatuksia ajassa

Ihanan kamalat ihmis-suhteet

Oletko pysähtynyt tarkkailemaan omia ihmis-suhteitasi? Todella pysähtynyt näkemään kaikkea sitä draamaa, vaihtokauppaa, kontrollointia, hyvittelyjä, uhkailuja, lahjomista…. Kaikkea sitä.

Meidät on opetettu pitämään sitä normaalina. Miten erityisesti parisuhteessa kuuluu rakkauden nimissä vaatia, tehdä odotuksia ja vihata. Kuina normaaleja ajatuksia ovat; ”en minäkään tee, jos et sinä”, ”sinun kuuluu tehdä näin kun sanon/ajattelen”, ” sinä teet asian väärin, minun tapani on oikea”…. Esimerkkejähän olisi loputtomiin. Jokainen varmasti halutessaan löytää omat pinttyneet tapansa toimia, kun puhutaan ehdollisesta rakkaudesta.

Minulle annettiin hieno mahdollisuus katsella tätä erittäin erityistä ihmissuhdetta. Ja miten kauhukseen voi todeta kuinka kaukana todellisesta rakkaudesta sellainen on. Peitetty viha, rakkaudeksi puettu viha ja suora viha. Kaikki ne esiintyy niin hienon hienoissa asetelmissa. Niin kieroutuneena, että me pidämme niitä rakkauden osoituksina. Minulla on oikeus käyttäytyä näin, koska sinä käyttäydy noin. Jos sinä et tule ja kohtaa minua, niin en minäkään kyllä tee mitään. Ihan täydellistä valtapeliä. Nöyrtyä ei voi. Vihan pito on se ainoa mitä osaamme. Ja mikä siinä on huvittavaa, että osaamme peittää vihan tunteen niin hyvin, ettemme sitä itsekkään välttämättä tunnista. Verhoamme sen huoleksi tai ylimielisyydeksi tai marttyyriudeksi tai milloin miksikin…

Miksi on niin vaikea antaa toisen olla sellainen kuin on ja antaa rakkauden laskeutua suhteeseen. Se ei vaatisi mitään muuta kuin nöyrtymistä oman ylpeytensä edessä, ja päästämistä irti ”minä olen oikeassa” asenteesta. Me olemme kuin pikkulapset hiekkalaatikolla, mistä kuuluu -minä ite-minun-sinä et osaa….

ME olemme ihan hullun uskomuksen äärellä. Että kaikki mitä näen ja koen mielessäni on totta. Ja se on suurin valhe mihin olemme jääneet jumiin. Näemme vain oman kantamme ja pidämme siitä kynsin hampain kiinni. Minulle ei tehdä noin, minä joudun aina kaiken tekemään, minä päätän mitä elämässäni tapahtuu, minun tupa minun lupa, näin tämä on aina tehty…. Voi sokean uskomuksen viidakkoa. Ja kaikken huvittavinta on ettemme näe koko touhun järjettömyyttä.

No minä voin sanoa, että näen sen järjettömyyden ja silti lähden pelon mukaan, silti teen juuri niinkuin on iät ja ajat tehty. Syytelty toista. Joka kerta katson käytöstäni ja näen kuinka en halua antaa periksi, en halua nähdä toista tapaa. Pyydän kyllä apua, että auta PyhäHenki mitä voin tehdä. Mutta näen sen pienen pirun istuvan olkapäälläni sanomassa, että ei kyllä ainakaan nöyrrytä toisen edessä pitäköön tunkkinsa. Ja juuri se on se missä menee vikaan, vääränlainen ylpeys, ei siihen rakkaus mahdu. Ja aina me valitsemme, tai aina meillä on mahdollisuus valita kumpaa ääntä kuuntelemme, sitä pelkoon perustuvaa vai MITÄ RAKKAUS TEKISI TÄSSÄ TILANTEESSA. Mutta se on niiiiiin paljon helpompi valita se vanha ja tuttu tapa.

Miksi me pelkäämme toisia niin paljon, ettei voida sallia rakkauden olla välillämme, vaan siihen on rakennettava jonkinlainen turva-aita. Kun ei voi koskaan tietää mitä toinen tekee, jos se käyttääkin hyväkseen tai nauraa mun heikkoudelleni. Kaikkia hulluja ajatuksia me kyllä keksimme pitää rajat rakkaudessamme, ettei vaan kukaan pääse todella lähelle. Ja onhan se luonnollista, kun olemme pelänneet viimeisen ikuisuuden, niin on äärimmäisen pelottavaa jokin mitä emme muista. Meillä on vain varmuus mitä pelosta käsin toimien tapahtuu, mutta emme ole saaneet juurikaan kokemuksia miltä pyyteetön rakkaus näyttää. Hetkeksi jos pääsemme siihen tunteeseen, niin heti kyllä pelko heittää kapuloita rattaisiin ja keksii hyvän syyn miksi pitää palata suojamuurien taakse turvaan sitä rakkautta.

Kuulluksi tuleminen on meidän suurimpia tarpeitamme, silloin saamme kokemuksen että meistä välitetään. Me vaadimme sitä toiselta, mutta osaammeko itse oikeasti pysähtyä olemaan läsnä toiselle? Ja se olisi asia minkä harjoittamisella on huikeat vaikutukset. Mutta silloin joutuisi nöyrtymään. Jättämään omat huomiot ja minä olen oikeassa asenteet syrjään, ja vain kuulemaan toista. Läsnä olo on kummallisen haastava laji, huomaako monikaan ettei ole läsnä, puhumattakaan siitä tiedostamisesta mitä läsnäolo merkitsee erityisesti toiselle. Mutta mistäs me tietäisimme kun ei sitä ole vanhempammekaan välttämättä osanneet. Se vaatisi ihan itse oivaltamista, ja mehän tiedämme kuinka mukavuuden haluisia me olemme. Kunhan mikään ei muuttuisi -ajattelemme, ja muutosta tapahtuu väistämättä koko ajan. Milloin sitten olemme halukkaita muuttumaan tai muuttamaan ajatusmallejamme, silloin kun vanha ei enää tunnu antavan sitä tyydytystä mitä siitä ennen sai. Pitkään me sinnittelemme silti vanhassa roikkuen. Pelko ei halua päästää irti. Silloin halukkuus täytyy olla pelko suurempi. On mentävä mukavuus alueen ulkopuolelle. On haluttava löytää toinen tie. On haluttava vaihtaa näkökulmaa. Vasta silloin se voi tapahtua. Ja silloin voi kyseenalaistaa omat uskomuksensa, sekä avautua mahdollisuudelle olla väärässä.

Minä pyysin muutoksen ja mahdollisuuden päästä tarkastelemaan uskomuksiani ja pelkojani parisuhteen näkökulmasta. Ja minä sain sen mahdollisuuden. Monta kertaa olen jo miettinyt, että mitä ihmeen järkeä tässä touhussa on ja miksi ihmeessä ihmiset pariutuvat. Minä en jaksa enkä kykene. Näen pelkoni, mutten osaa tehdä niille mitään. Monta kertaa olen tiedostanut, että kyllä tää on ihan mun juttuni ja monesti olen todennut että en todellakaan ota vastuuta tästä. Yhtä tahtojen taistelua, kumpi voittaa pelko vai Rakkaus. Annanko mahdollisuuden Rakkauden ilmetä kauttani, vaikka ympärilläni näyttäisi tapahtuvan mitä tahansa, vai tipahdanko pelkoon ja lähden syyttelemään toista. Antaudunko nöyryyden ohjaamaan minua Rakkaudessa, vai valitsenko ylpeyden jota pelko johdattaa?  Otanko vastuun itsestäni ja annan armon itselleni vai siirränkö oman voimani toiselle jotta voin syyttää häntä omista peloistani. Anannko itseni rakastaa vai väitänkö itselleni olevani arvoton.

Kasvattavaa.

Ajatuksia ajassa

Tarvitseeko Rakkauden hakea hyväksyntää Rakkaudelta?

Mitä mieltä sinä olet rakkaudesta, voiko pelokkaalla mielellä ottaa vastaan rakkautta jos vain pelkää sen menettämistä? Tarvitseeko Rakkauden hakea hyväksyntää Rakkaudelta?

Tein havainnon, että olen ollut todella omistushaluinen aina. Tottahan se, että on ollut ainut lapsi on vaikuttanut osaltaan siihen ajatukseen, että vain yhtä voi rakastaa, ainakin kerrallaan. Ja kun sen yhden on valinnut, niin sinä sitä sitten ollaan kuin täit tervassa, koska valinnassaan on pysyttävä. Siksi minulla on mennyt koko elämä etsiessä sitä oikeaa. Koska on täytynyt olla varma siitä ettei valitse sitä väärää. Siksi on täytynyt käydä läpi monta väärää, vain huomatakseen sen kaiken hulluuden. Että Rakkaus täytyisi rajata vain yhteen henkilöön, täytyy olla uskollinen ja muihin ei sitten saa vilkaistakkaan. Enkä nyt puhu mistään seksisuhteista, vaan Rakkaudesta. Kuinka me rajataan se, kielletään se, ja vaaditaan se johonkin muottiin. Minä kun olen aina ollut oman tieni kulkija, enkä sopinut mihinkään määreisiin. On ollut myös mahdoton sopeutua tähän kapeakatseisuuteen, mitä olen vasta nyt alkanut ymmärtää kyseenalaistaa.

Miksi meille ylipäätään parisuhde tarkoittaa seksisuhdetta missä ollaan luvattu olla uskollisia toiselle ikuisesti tietenkin (kunnes toinen hairahtuu ”rakastumaan” toiseen)? Toisin sanoen rakkaus tarkoittaa, että täytyy olla intiimi suhde toisen kanssa, vain silloin kerron rakastavani häntä oikeasti. Rakkauttako ei voi olla ilman seksiä? Onko nykypäivänä seksuaalinen vetovoima ainoa mittari kahden ihmisen yhteydestä? Ainoa vaihtoehto miten saa rakastaa? Jos minä en saa osoittaa sinulle rakkauttani fyysisesti, ei se silloin voi olla rakkautta? Niinkö? Me kuvittelemme olevamme niin viisaita ja sivistyneitä. Mutta mikä meitä ohjaa? Vain pelko, joka määrittää rajat Rakkaudelle. Pitää salassa tunteet ja valitsee ja valikoi. Ja vain siksi, että yhteiskunta määrittää miltä rakkaus tulee näyttää, siihen kuuluu mies ja nainen ja 2,5 lasta, omakotitalo ja lemmikki, hyvä työ ja auto. Mutta miten tuohon yhtälöön mahtuu enää Rakkaus? Siinä on kyllä vaatimuksia, ja huolia, ja stressiä, ja pelkoa…. Mutta Rakkaus on epäoleellinen asia. Se että asuu saman katon alla, harrastaa seksiä ja jakaa kauppakustannukset, ei ole vielä Rakkautta. Kehojen yhtyminen ei ole Rakkautta, ilman henkistä yhteyttä. Mutta henkisen yhteyden voi saada ilman kehojen yhtymistä. Kehot on kuin banaanin kuoret, ja jos ajattelet kahta banaanin kuorta yhtymässä toisiinsa??? Todella intiimiä….

Rakkaus ei ole jotain mikä tulee toisen ihmisen kautta, millään muotoa. Se voi kyllä ilmetä toisessa ihmisessä, mutta toinen ei ole koskaan sen alkusyy. Toinen ihminen heijastaa vain ja ainoastaan omia uskomuksiani. Miten minä näen ja koen toisen ihmisen ja hänen käytöksensä on vain täydellinen ilmentymä siitä mitä minä itse uskon ja pidän totena, ja pelkään itsessäni ja itsestäni.

Oletko koskaan tullut miettineeksi, että mitä kaikkea siirrät toisen ihmisen harteille vain koska pelkäät katsoa niitä tunteita itsessäsi? Vaikka karkeana esimerkkinä toinen ei ole rehellinen sinulle, kysyisitkin itseltäsi olenko rehellinen itselleni oikeasti ja todella? Tai toinen ei kuuntele, niin osaanko minä kuunnella todella – vai olenko niin syvällä tarinoissani että kuuntelu unohtuu koska on vain tärkeä saada puhua omaa tarinaansa mielessään ja kuulla vain sen mitä haluaa kuulla.

Tässä maailmassa keskitymme niin paljon kehoihin, erillisiin kehoihin, että unohdamme sen syvemmän yhteyden täysin. Haluamme pitää itsemme erityisinä yksilöinä, ettei siihen ole mahdollista päästä Rakkaudellista yhteyttä mielen tasolla. Vain kehojen on lupa yhtyä, mutta mielet on pidettävä visusti salassa. Ensimmäinen ajatus on että EN minä tuollainen ole tuo toinen on. EN minä käyttäytyisi ikinä noin tuo toinen on hirviö. Mutta jos sanon, että syvällä sisimmässämme meissä jokaisessa on hyvä ja paha, mutta uskallammeko katsoa sitä omaa pahuuttamme, vai siirrämmekö sen toisen vastuulle esittämällä itse pyhimystä. Vaatimalla, että toisenkin täytyy täyttää ne kriteerit, mitkä on itselleen asettanut, ettei vain tulisi paljastaneeksi mitä sisimmässä todella on. Rajoilla ja vaatimuksilla on hyvä piilottaa pelot. Esittää auktoriteettia. Siirtää syrjään Rakkaus ja välittäminen.

Entä jos ihmissuhteen merkitys ei olisikaan vain peittää ja piilottaa omia pelkojaan. Vaan antaa niiden tulla näkyville, että ne voi antaa parantua hyväksyvässä ilmapiirissä pois. Kun en tuomitse itseäni, ei kukaan muukaan sitä voi tehdä. Mutta niin kauan kun tuomitsen itseni, niin kauan tuomitsen muutkin. Entä jos ottaisimme rakastavamman asenteen ja suhtautumisen elämään. Armollisuuden. Hyväksymisen omille tunteilleen ja sallia toistenkin tuntea. Päästää irti omistamisen halusta. Ei toista ihmistä tarvitse omistaa, voidakseen sitä Rakastaa. Jos rakkaus vaatisi uhrin, siellä olisi pelko. Voisimmeko me viimein alkaa avartamaan katseitamme ja katsomaan millaiseen muottiin olemme rakkauden survoneet. Todellinen Rakkaus ei mahdu mihinkään muottiin, koska se on muotoa vailla oleva. Miksi me olemme keksineet rakkaudenkin uudelleen? Ettei se enää olsikaan kaiken kattavaa, vilpitöntä ja puhdasta. Olemme laittaneet niin monta leimaa rakkauden päälle, ettemme enää todellista rakkautta sen takaa tunnista.

Määritätkö oman arvosi sillä mitä muilta saat? Silloin kompastut itseesi, sillä kukaan toinen ei voi antaa sinulle sitä mitä eniten kaipaat. Haluat olla rakastettu ja arvostettu, mutta se ei täyty toiselta. Rakkauden malja sinussa on aina vajaa, ennen kuin ymmärrät että vain itse voit oman maljasi täyttää. Mikään ulkopuolinen ei siihen vaikuta. Sen näet selvästi siinä hetkessä, kun et tarvitse keneltäkään mitään ja olet silti onnellinen… ja huomaat kadottaneesi sen silloin kun haet huomiota ja hyväksyntää toisilta kokeaksesi olevasi kelvollinen. Miten uskot toisen voivan täyttää tyhjyyden sisälläsi, jos et sitä itse kykene tekemään? JOs odotat toisen rakastavan sinua, ennen kuin itse voit itseäsi rakastaa, saat odottaa ikuisesti. Jos hyväksyt tilanteen ja Rakastat itseäsi siitä huolimatta, voi Rakkaus alkaa laajenemaan myös ulkopuolellesi.

Minä haluan vain herättää sinut pohtimaan ja kyseenalaistamaan. En minä sano olevani oikeassa. Mutta myös siinä on lahja sinulle, mikäli ajatukseni nostaa vastustusta mieleesi. Sillä juuri siinä on asia mitä sinun olisi hyödyllistä kyseenalaistaa. Minä itse olen ainakin niin kauan sokeasti uskonut tarinoihin mitä minulle on kerrottu, kyseenalaistamatta että onko se todella niin vai voisiko tämän nähdä jotenkin toisin.

Todellista Rakkautta voisi kuvata kynttilän liekkinä, josta riittää jaettavaksi jokaiselle.

Miten seksuaalisia mielitekojaan haluaa toteuttaa on sitten aivan eri asia, ei sitä pidä Rakkauteen sotkea. Toki se voi ilmetä myös Rakkauden läsnäollessa. Lähinnä ajatuksena nyt ettei himojaan ja viettejään sekoittaisi Rakkauteen, kun niillä ei ole mitään yhteyttä. Rakkaus on mielen ja sydämen jakamista toisen kanssa, ei kehon jakamista.

Eniten minä olen rakastanut niitä ihmisiä jotka eivät ole olleet fyysisesti läsnä elämässäni. Ei se ole estänyt rakkauttani, se on helpottanut sitä sillä silloin ei ole ollut vaatimuksia vaan saa vain rakastaa. On se myös ollut turvalista ja helppoa, sillä silloin ei ole tarvinnut katsoa omia pelkojaan niin läheltä. Sittemmin olen lähtenyt tutkimaan ja kyseenalaistamaan kaiken mitä luulen tietäväni todeksi. Eihän se helppo tie ole ollut, paljon helpompi olisi ollut tyytyä maailman rajaviivoihin ja muotteihin ja olla ”normaali”. Mutta se ei olisi koskaan minua tyydyttänyt kun sisällään on tiennyt, että täytyy olla jotain muutakin.

On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava hyväksymään itsensä. Sen jälkeen alkaa avautumaan se, ettei oikeasti tarvitse ketään täydentämään ja rakastamaan itseään kokonaiseksi. Koska alkaa havaita, että minussa on jo kaikki elementit. Minä voin itse kyllä jakaa rakkautta kaikille kohtaamilleni ihmisille, mutta tarve saada jotain toiselta häviää. Sivutuotteena tulee luonnostaan rakkaus joka laajenee ja sitä tietenkin silloin saa myös takaisin toisilta, kun sitä pyyteettömästi jakaa ensin itse itselleen ja toisille. Se on tervettä itsekkyyttä kuunnella itseään, että mikä tekee minut onnelliseksi. Sillä kun itse on onnellinen, ympäristökin saa tuntea sen laajenevan tunteen. Ajattele, jos jokainen voisi tehdä onnestaan käsin asioita, ei se lisäisi itsekkyyttä vaan halun jakaa. Vapauden Rakastaa, ei oman edun tavoittetua. Se yhdistäisi, ei erottaisi.

(Kuva Ulrike Hirsch)

Ajatuksia ajassa

Mitä minä opin Rakkaudelta

Rakkaus oli kolme vuotias kissa, jonka minä sain tuntea kolme kuukautta. Olin ajatellut, että minulla on jo kissa vaikka Tomas-kissani olikin jo muutaman vuoden asunut vanhempieni luona. Yllättäen Tomas katosi sieltä. Ja sitten hetkessä tapahtumat johtivat siihen että olin sopinut hakevani kissan Heinolasta, koska se ei tullut toimeen toisen siellä asuvan kissan kanssa.

Kolme kuukautta sitten tulin kotiin kissan kanssa. Punaisen kauniin kissan. Kissalle täytyi keksiä nimi, koska sitä oli kutsuttu Raadoksi edellisessä paikassa. Ensimmäisinä päivinä nimeä pohtiessani sanoin kissalle rakas sen nähdessäni ja kissa alkoi kehräämään tai naukui tervehtien. Joten nimi vain sulautui siihen, vaikka se aluksi tuntui todella hassulle kertoa kissan nimi jollekkin. Se on Rakkaus.

Kuukauden verran pidin sitä sisällä ja valjaissa ulkona. Kissa oli hyvä käytöksinen, mutta selkeästi kaipasi vapautta. Tyytyi hyvin kohtaloonsa rajallisessa ympäristössä, mutta tunsin kuinka se halusi olla vapaa. Vaikka se oli näennäisesti tyytyväinen, söi ja kehräsi. Mutta syvällä sisimmässään se koki olevansa vanki. Tunsin rajoittavani sen olemusta. Asettuvani määräysvaltaan, mitä sen kuului milloinkin tehdä. Hallitsevani tilannetta niin, että sain pitää sen ”turvassa” omien rajojeni ja vaatimuksieni sisällä.

Sitten tuli se hetki kun päästin sen vapaaksi. Se sai liikkua sisälle ja ulos vapaasti. Aluksi kaipasin sitä kovin, mietin että milloin näen sen taas ja tuleeko se edes takaisin. Olisiko kumminkin pitänyt pitää se kahleissa. Mitä jos se ei enää tule takaisin? Ja parin tunnin päästä se taas naukui jalkojeni juuressa ja tuli kehräämään syliini. Välillä se oli yön poissa ja tuli päiväksi nukkumaan sänkyyni ja välillä se nukkui yön jalkopäässäni ja lähti päiväksi reissuunsa. Joka hetki kun kohtasimme, se oli onnellinen jälleen näkeminen ja joka kerta kun se lähti annoin sen mennä unohtaen sen siinä hetkessä. Luottaen että se on korkeampien käsien suojassa aina, ei minun tarvitse huolehtia siitä. Silloin minäkin vapauduin vastuusta, huolesta ja vaatimuksista. Joskus kävin huhuilemassa ovella eikä sitä näkynyt, ei minun silti tarvinnut miettiä missä se on tai mitä tekee. Olin onnellinen, että se voi olla onnellinen juuri siellä missä haluaa olla juuri sillä hetkellä. Ja kun se sitten tassutteli kainaloon kehräämään olin siinä hetkessä onnellinen että sain sulkea sen syleilyyni, siksi hetkeksi kunnes se siirtyi kehräten sängyn toiseen päähän nukkumaan. Välillä me pidimme hauskaa leikkien naruilla, tai piilosta tuolin takaa. Jos silitin sitä liikaa, se tarttui minua kynsin ja hampain käteni ympärille ilmaisten ”ettei nyt ole hyvä, vaan haluan rauhaa”. Annoin sille sen tilan mikä tuntui hyvälle. Ja molemmilla oli hyvä mieli. Minun ei tarvinnut pahoittaa mieltäni siitä, etten saanut sitä rapsuttaa ja se sai vapauden olla sellainen kuin halusi. Kaunista vapauden kokemista.

Eilen, viimeisen päivän aamuna minä nostin tarot pakasta suru-kortin. Mietin, että mitähän tämä tahtoo kertoa. Puolilta päivin minulle tultiin kertomaan että kissa oli jäänyt auton alle ja kuollut. Kysyin, että onhan se varmasti kuollut, ettei sen tarvinnut kärsiä. Menin pihalle, kävelin kissan luokse ja nostin sen keskeltä tietä pois. Auton ajaja pahoitteli ja oli harmissaan, minä kiitin että hän pysähtyi ja sanoin ettei sille mitään voinut. Ulkoisesti keholle ei ollut juurikaan mitään tapahtunut, hieman verta korvan juuressa. Joten kissa tuntui kuin pehmolelulta sitä kantaessani haudattavaksi. Pehmeä ja rento. Näin jälkeen päin ajatellen, alkoi hahmottua se kuinka keho on vain kuori. Ei se itsessään ole mitään. Ei keho tee kenestäkään sitä mitä se todella on.

Sen päivän minä itkin, itkin omaa menetystäni, itkin kauniita muistoja mitä olin ehtinyt kokea sen kanssa, säälin itseäni etten enää saa sitä syliini kehräämään. Annoin surun vain tulla ja olla, olin sille läsnä, katsoin ja koin miltä se tuntuu. Se oli kaunista puhdasta surua, kyyneleitä. Läsnäoloa sille hetkelle, annoin kaikkien tunteiden vain olla. Kaikki oli hyvin. Halusin kokea surun niin täydesti kuin pysytyin, ilman tarinoiden lisäämiä tunteita. Olin vain sen olon kanssa. Ja olin kiitollinen kokemastani.

Tänä aamuna herätessäni suru oli poissa. Silmät oli turvoksissa, mutta olo oli kevyt. Päivä meni aivan huomaamatta. Siivosin ja lämmitin uunia. Pohdin miten täydellisessä synkronismissa kaikki sujui. En keksinyt helpompaa ja kauniinpaa tapaa, miten lemmikin lähtö kehosta tapahtuisi. Kuolema oli niin nopea, ettei kissa ehtinyt kärsiä. Minun ei tarvinnut tehdä päätöstä hänen päivien päättämisestä. Sain kumminkin nähdä kehon ehjänä ja kantaa sen turvaan maan syleilyyn. Oli ilmi selvää, että kaikki sujui tarkoituksen mukaisesti. Kaikki on niin tarkkaan harkitun, selkeän ja sujuvan oloista. Kaikki vain tapahtui kuin itsestään. Minun ei tarvinnut huolehtia mistään. Kaikki tarvittava annettiin minulle siinä hetkessä kun sitä tarvitsin. Kun en takertunut mihinkään. Kaikki on niin täydellistä. Suru oli täydellisen kaunis, kun siihen ei lisännyt menneisyyden tarinoita. Kaikki sai ilmetä juuri niinkuin ilmeni. Kaikki sai olla juuri niinkuin oli, minun ei tarvinnut yrittää muuttaa mitään. Mikä helpotus ja kiitollisuus kuinka sain vain olla väline elämän ilmentyä kauttani, juuri sellaisena kuin se ilmeni. Ei ollut hyvää tai pahaa. Oli tunteita ja tapahtumia. Niihin ei silti tarvinnut jäädä. Tunteet vaihtuu, tapahtumat muuttui. Olemus muuttuu. Keho kuljettaa meidän todellista olemustamme, että saamme kokea jotain muutakin kuin pelkkää Rakkautta. Olemme vapaat valitsemaan.

Sain aivan uuden ulottuvuuden elämälle. Meillä jokaisella on tehtävä täällä ja me täytämme sen täydellisesti jokaisessa hetkessä. Olemme aina juuri oikeassa paikassa. Jotkut tehtävät ovat pidempiä, jotkut vaikka kolme kuukautta, jotkut vain hetken. Opin rakastamisen vapauden. Rakkaus voi olla vain vapaa, jos sitä yrittää rajoittaa tai vaatia millään muotoa, siitä katoaa Rakkaus. Rakkautta on mahdoton omistaa, edes vähän. Rakkautta ei voi vaatia olemaan fyysisesti läsnä, silti Rakkaus on aina läsnä. Aina saa rakastaa, aina saa tuntea Rakkautta. Sitä ei voi kukaan kieltää. Rakkaus on meissä sisällä. Se on aina läsnä, vaikka sitä ei voisi nähdä tai kokea. Ja jos sitä ei itse tunne, voi vain kysyä itseltää miksi minä estän rakkautta täyttämästä sydäntäni? Odotanko jonkin tai jonkun muuttuvan, että minä itse voin kokea rakkautta. Vaadinko jotain tapahtuvaksi että saan kokea rakkautta? Odotanko että Rakkaus tulee ulkopuoleltani?

Ensin on opittava Rakastamaan itseään, ennen kuin se voi heijastua ulkoapäin takaisin. Kaikki muuttuu sisältäpäin ulos, ei päin vastoin. On oltava rehellinen omille tunteilleen. On oltava armollinen omille tunteilleen. Ja ennen kaikkea hyväksyttävä itsensä juuri sellaisena kuin on.

Rakkauden kokeminen on maailman kaunein asia, eikä siihen tarvita mitään muuta kuin läsnäolo itselleen ja Rakkauden tunteelleen. Se ei liity mihinkään eikä keneenkään muuhun. Se on Minun ja minun välinen asia. Minä saan rakastaa ketä minä haluan. Mutta jos tarvitsen edes katsetta toiselta, tiedän ettei se ole enää Rakkautta. Koska se on supistava tunne, siellä on pelko. Rakkaus vain laajentaa ja laajenee. Rakkaus ei tarvitse mitään, koska se tietää olevansa kaikki.

Ajatuksia ajassa

Olemassaolo

Kun sinä kohtaat toisen ihmisen, kohtaatko häntä oikeasti ollenkaan? Oletko läsnä siinä hetkessä toiselle vain viekö huomiosi tarinat mielessäsi. Olet läsnä tarinoillesi, mitkä ovat tärkeämmät kuin toisen todellinen kohtaaminen. Tärkeintä on saada puhua omat tarinansa toiselle ja pohdit mielessäsi mitä seuraavaksi kerrot tai jo valmiiksi mitä vastaat toisen tarinaan, kuuntelematta toista oikeasti. Voi piiloutua tarinoiden taakse. Jättää huomiotta sen hetken kauneuden. Mieluummin kulkea tarinoissaan menneissä ja tulevissa, kuin että antaisi hetken olla sellainen kuin on, mahdollisuuksia täynnä. Ilman että määrittäisi mielessään tapahtuman kulkua, täyttäisi ja värittäisi valmiiksi antamatta pienintäkään mahdollisuutta kohtaamiselle. Olisi sen hetken haavoittuva ja joutuisi olemaan paljas oma itsensä ilman tarinoita. Katsomaan itseään vain hyväksyen silmiin. Antaisi rakkauden laajeta, sen sijaan että pelolla työntäisi läsnäolon pois. Silloin voisi olla läsnä itselleen, kokea olemassa olon tunteen. Minä olen olemassa, kokonainen ja täydellinen kun en peitä itseäni tarinaverhon taakse.

Jos meillä on pieninkään vaatimus itseä tai toista kohtaan kohdatessamme, pelko estää meitä kokemasta puhdasta läsnäoloa. Ja valitsemme mieluummin turvallisen tarinan, kuin pysähtymisen ja antautumisen läsnäolon tilalle. Olemme niin tottuneet ajatukseen, että vain kehojen kautta yhteys voidaan saavuttaa ja mielet on pidettävä erillään.

Mitä tarkoittaa olemassaolo, olla olemassa? Mikä silloin on olemassa? Mikä tekee olemassaolosta todellista? Millä on merkitystä todellisuudessa? Mihin tulisi keskittyä? Mikä on tärkeätä ja mikä ei?

Me pidämme tätä maailmaa todellisena, sen savutuksia ja tarpeita tärkeinä. Kuka meille on sanonut että se on niin? Uskomme asioihin, koska ne on aina olleet niin. Milloin aina? Uskomme siihen mihin meidät on kasvatettu. Tieteeseen, uskontoon, uraan, rahaan. Etsimme onnea vain tästä maailmasta, tämän maailman tarjoamilla välineillä. Vaikkemme tiedä yhdenkään löytäneen tästä maailmasta pysyvää onnea. Mutta sekin meille jo pienestä pitäen opetetaan, että kuuluu tottua pettymyksiin ja mikään ei ole ikuista. Aika karua. Synnytään, petytään, petytään, turhaudutaan, yritetään, yritetään, vielä kerran yritetään, petytään, sairastutaan ja kuollaan. Näinkö me haluamme ”elää”? Kyseenalaistamatta? Tämäkö on ainoa vaihtoehto? Eikö oikeasti ole muuta tapaa? Mikä on se voima mikä pitää uskon yllä tähän maailmaan? Rakkauden kanssa sillä ei voi olla mitään tekemistä. Meille on opetettu, ettei aina voi olla onnellinen. Miksi ei? Kuka sen määrittää? Tottahan se on, jos yhtään tätä maailmaa katsoo, ettei ole mahdollista olla edes hetkeä onnellinen. Ei se tunnu olevan mahdollista. Mikä on sellainen hetki, ettei vaadi itseltään tai toiselta jotain? Jokaisen vaatimuksen mukana tulee pettymys, koska vaatimuksella on aina ajatus kuinka asian kuuluisi mennä mielestäni ja kun se ei menekkään niin. Tämä maailma rakentuu vaatimuksille. Mietippä hetki.

Milloin sinä rakastat ilman ainoatakaan vaatimusta? Se on melko harvinainen olo. Ehkä. Mutta sen ei tarvitse olla. Aluksi se tuntuu lähes mahdottomalta. Tai näkeekö edes kaikkia niitä vaatimuksia, mitkä itseltään on piilottanut. Ja sehän on todistettu moneen kertaan, että heti kun yksikin vaatimus astuu mieleen Rakkaus unohtuu. EI Rakkaus koskaan katoa. Se vain peittyy sen vaatimuksen savupilven taakse. Rakkaus on puhdas kevyt ilon ja rauhan tunne. Rakkaudessa on helppous ja yhteys kaikkiin ja kaiken kanssa. Intohimo (passion = kärsimys) on myös vääristynyt kokemus rakkaudesta, vaikka sen yritämme rakkaudeksi verhota. Halu ja himo, mieti, onko siellä keveys ja rauha? Vai voimakas tahtotila. Onko tahto huono asia? No onko tahto kovinkaan usein läsnä tälle hetkelle, vai onko se jotain tulevaa kohtaan keskitetty ajatus. Pystytkö pysähtymään tahtotilassasi ja kokemaan tyyneyttä ja rauhaa nyt-hetkeä kohtaan?

Eikö se ole erikoista, ettei meillä ole luottamusta ollenkaan. Tarvitsemme aina perusteet ja tieteelliset tutkimukset kaikelle. En voi uskoa tätä, ellei sitä ole testattu maailman keinoin. Miten sinä voit luottaa alati muuttuvaan ja pysymättömään. Miten voit luottaa ulkopuoleltasi tulevaan sanaan, jos et voi luottaa itseesikään? Väität ehkä, ettet sinä voi tietää. Kyllä joku muu tietää paremmin. Oletko koskaan pysähtynyt sen asian äärelle? Kuka tietää paremmin ja mistä sinä voit tietää tietääkö se paremmin? Kenen totuuteen uskot? Kyseenalaistat aina oman totuutesi, mutta et ailahtelevan maailman totuutta.

Jos et olisi ikinä kuullutkaan suklaasta, mistä tietäisit sen hyödyistä tai haitoista? Jos et googlettaisi että mitä tutkimuksia siitä on tehty. Et tietäisi että se on ”epäterveellistä ja lihottavaa”. Pystytkö katsomaan suklaa palaa, ilman yhtään tuomitsevaa ajatusta? Sekin on tuomio, jos ajattelet että joku muu uskoo sen olevan pahaa. Vaikka suklaa ei sen enempää ole hyvä eikä paha. Ajattele, jos et kykene edes suklaaseen suhtautumaan neutraalista, kuinka paljon piilotettuja uskomuksia sinulla on kaikesta muusta mitä olet elämäsi aikana kokenut. Kaiken olet tallettanut mielesi syövereihin, joka ikisen uskomuksen minkä olet kuullut. Onko maailmassa yhtä asiaa, mikä olisi neutraali? Täysin? Näistä alati muuttuvista arvoista olemme rakentaneet maailmankuvamme. Mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä sallittua ja mikä kiellettyä. Mistä tiedämme sen? Koska olemme sen ”tiedon” tallettaneet mieleemme jostain aiemmin oppimastamme.

Miksi me koemme kipua ja kärsimystä? Kun olemme niin täynnä uskomuksia, mutta uskomuksemme ovat ristiriidassa, vaihtelevat ja muuttavat muotoaan. Olemme hämillämme. Mieli uskoo pelon olevan todellinen ja rangaistuksen sen myötä. Ja koska olemme ristiriidassa uskomustemme kanssa, ja uskomme ehkä tehneemme jonkin hölmön päätöksen, koemme siitä syylllisyyttä ja pelkäämme rangaistusta jos joku saisi tietää. Ja ajattele, että näitä ristiriidan kokemuksia on varmasti useita elämämme aikana mielen syövereihin piiloon painettuna. Pelkäämme niiden paljastuvan ja jonkin ulkopuolisen rankaisevan meitä niistä. Mutta se meidän syyllinen mieli muistaa ne ja syyllistää itse itseään. Se syyllisyys saa aikaan kivun. Yritämme peittää syyllisyyden tunteen, otamme buranan kipuun että voisimme sivuuttaa kivun syyn. Kieltäydymme tiedostamasta kivun aiheuttajaa mielessämme. Vetoamme maailman asioihin, särky johtuu kovasta työn teosta tai huonosta ruuasta. Siirrämme todellisen syyn syrjään ja otamme tilalle miljoona keksittyä syytä. Että voimme väittää olevamme maailman uhreja, näennäisen viattomia koska syy on saatu siirrettyä ulkopuolelle maailmaan. Keksimme uusia keinotekoisia ratkaisuja ongelmiimme, ettei meidän tarvitsisi todellista syytä palata katsomaan. Koska se tuntuisi liian suurelta uhraukselta, pelkäisimme menettävämme kaiken mitä maailmassa arvostamme. Olisi aivan mahdoton luopua kaikista saaduista eduista vain sen takia, että syyllisyys poistuisi ja kivut sen myötä. Meidät on opetettu niin täydellisesti siihenkin, ettei mielet voi kommunikoida keskenään ellei kehon suu ja sanat olisi siinä välissä. Joten uskomme olevamme turvassa salaisuuksiemme kanssa, kunhan emme kerro kenellekkään synkimpiä tuntojamme. Pelko on aivan liian suuri ylitettäväksi.

Entä jos toteaisin, ettet tosiaan voi satuttaa ketään muuta ajatuksillasi kuin itseäsi. Et myöskään ole vastuussa toisen kokemista tunteista. Jos puhut ajatuksesi ääneen, ei se vielä tarkoita että menetät koko maailman. Mutta se voisi saada sinut oivaltamaan, ettei maailma romahdakkaan. Jokainen ajatus vapautettuna saa vain aikaan valoa mieleesi. Jokainen kipeä ajatus puhuttuna, vapauttaa syylisyyden tuntoasi ja sitä myöden kehonkin kipuja. Mieltä voi käyttää kahdella tapaa, lisäämään syyllisyyttä tai pois purkamaan sitä jo kerrytettyä taakkaa. Mutta oletko valmis luopumaan syyllisyydestäsi. Osaisitko elää ilman sitä? Mitä tapahtuisi jos olo olisikin kevyt koko ajan. Ei tarvitsisi takertua syyllisiin ajatuksiin enää ja antaa niiden määrittää kuka olet. Olisitko halukas tarkastelemaan mieltäsi? Olisitko halukas palauttamaan muiston todellisesta olemuksestasi? Maaliman lakien alaisena voimme vain tehdä asioita. Todellisessa voimassamme on luomisvoima laajentaa ja lisätä totuuttamme, iloa ja rauhaa. Keinotekoisen voisi palauttaa sille kuuluvaan arvoonsa -merkityksettömänä. Mikä vapauttaisi voimamme Rakkauden ilmentyminä. Voisitko luopua syyllisyydestä Rakkauden takia? Antaisitko arvomaailman murentua, jos mieli voisi sen myötä kokea täydellisen parantumisen? Jotkut asiat ovat niin yksinkertaisia, ettemme halua uskoa sen olevan mahdollista niin helposti. Olisiko sielläkin uskomus, että asioiden eteen täytyy nähdä vaivaa? Entä jos ei tarvitsisi? On vaikea uskoa sitä mitä ei näe, vain koska haluaa luottaa enempi keksimiinsä tarinoihin, kuinka asiat ovat aina olleet. Eikä ne voi olla toisin, ennen kuin päätän niiden olevan.  Voimme päättää kärsiä tai voimme päättää olla kärsimättä. Se on juuri niin yksinkertaista. Kun arvostamme itseämme, olemme kaikkien muidenkin arvostamia. Todellinen viattomuus asuu avoimuudessa. Todellinen viattomuus asuu sydämessämme ja siellä olemme Rakkauden syleilyssä missä mikään ei voi haavoittaa viattomuuttamme. Viattomuus tarkoittaa syyllisyydestä luopumista ja avautumista haavoittuvuudelle ja rehellisyydelle itseään kohtaan. Sen sisäisen totuuden edessä, joka tuomitsee vain Rakkaudella. Ja se on ainoa tuomio. Ellemme itse rankaise itseämme syyllisyydessämme.

Jokainen maailmaa kohtaan suunnattu ajatus vie meidät kauemmas itsestämme. Ja se on itsensä välttelyä. Syyn siirtämistä seurauksen tilalle. Jokainen sisäiseen viisauteen kohdistettu ajatus vie lähemmäs totuutta ja rauhan kokemista. Armollisuus itseä kohtaan on välttämätön työkalu vapautuakseen syyllisyydestään.

Syyllinen mieli ei voi koskaan olla viaton. Syyllinen mieli näkee syyllisyyttä ympärillään ja tuomitsee sen, ymmärtämättä katsovansa omaa syyllisyyden tunnettaan. Valoon tuomalla voi syyllisen mielen parantaa ja tuoda takaisin viattomuuden luo, mistä se ei todellisuudessa ole koskaan lähtenytkään. Mieli on vain väliaikaisesti unohtanut alkuperänsä viattomuudessa. Uskoessaan olevansa erillinen keho ja altis hyökkäyksille pimeässä maailmassa – joka täytyy pelastaa. Pelastusta kaipaa vain virheellinen käsitys ja harhaluulo, jonka voi tehdä vain mielen tasolla eikä koskaan maailmassa. Kenet sinä unessa pelastaisit jos huomaisit näkeväsi unta? Palaisitko herättyäsi uneen, hautaamaan kuolleet joita unessasi pidit todellisina, mutta herättyäsi tietäisit nähneesi vain unta? Kun sen huomaisit, tietäisit heti ettei mikään voi sinua satuttaa etkä pitäisi unta todellisena. Unohduksen raskas viittaa pysyy harteillamme niin kauna kunnes alamme herätä kyseenalaistamaan pelkoa. Ja haluamaan enemmän Rakkautta. Pelko huuttaa kyllä matkan varrella monta kertaa kovaan äänneen, että mikä typerys sinä oikein olet. Mutta jätä se omaan arvoonsa – arvottomaan. Ja kuule Viattomuuden kuiskaus vakaana ja varmana. Sinä olet Viaton ja Rakkaus asuu sinussa, vaikket sitä itse tiedostaisikaan vielä.

 

”Ei ole olemassa aikaa, paikkaa eikä tilaa, jossa Jumala ei olisi läsnä. Mitään pelättävää ei ole. Koska Hän on täydellinen, ei ole olemassa minkäänlaista mahdollisuutta käsittää, että Hänen edustamassaan Täydellisyydessä olisi jonkinlainen kuilu. Kompromissi, jota pienin ja mitättömin kuilu edustaisi Hänen ikuisessa Rakkaudessaan, on täysin mahdoton. Sillä se merkitsisi sitä, että Hänen Rakkauteensa voisi sisältyä aivan pieni aavistus vihaa, että Hänen lempeytensä joskus muuttuisi hyökkäykseksi, että Hänen ikuinen kärsivällisyytensä joskus pettäisi. Siihen kaikkeen sinä uskot, kun näet kuilun veljesi ja itsesi välillä.” …. ”Juuri tässä Jumalan pelko nähdään kaikkein selvimpänä. Sillä rakkaus on petollinen niitä kohtaan, jotka pelkäävät, koska pelko ja viha ovat aina erottamattomat. Kaikki, jotka vihaavat, ovat pelkästään peloissaan rakkautta kohtaan, ja sen takia he myös pakostakin pelkäävät Jumalaa. On aivan varmaa, että sellainen ihminen ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Hän pelkää rakastaa ja rakastaa vihata, jolloin hän luulee, että rakkaus on pelottavaa ja että viha on rakkautta.”

”Keho ei pystyisi erottamaan sinun mieltäsi veljesi mielestä, ellet sinä halua kehon olevan erossa olemisen syy ja etäisyys, jonka näet itsesi ja hänen välillään. Näin sinä annat sille voimaa, jota sillä ei ole. Ja juuri siinä piilee sen valta sinuun. Sillä nyt sinä luulet, että se määrää, milloin sinä ja veljesi tapaatte, ja luulet, että se rajoittaa kykyäsi liittyä yhteen veljesi mielen kanssa.” … ”Jos haluat, kehosi mukautuu siihen. Se tulee sallimaan vain rajallisen määrän ”rakkaudella” hemmottelua ja niiden väli aikoina vihaa. Ja se määrää, milloin voit ”rakastaa” ja milloin vetäytyä turvallisemmin vihaan. Se tulee olemaan sairas, koska sinä et tiedä, mitä rakastaminen merkitsee.”

”Rakkaus ei pyydä uhrauksia. Mutta pelko vaatii uhraamaan rakkauden, sillä rakkauden läsnäollessa pelkoa ei voi esiintyä. Jotta viha pysyisi voimassa, rakkautta täytyy pelätä ja pitää vain joskus läsnä ja joskus poissa. Näin rakkaus näyttää petolliselta, koska se näyttää tulevan ja menevän epävarmuudessa, tarjoamatta sinulle minkäänlaista pysyvyyttä. Etkä sinä huomaa miten rajallista ja heikkoa sinun liittolaisuutesi rakkauden kanssa on ja miten usein olet vaatinut rakkautta menemään pois ja jättämään sinut hiljaa yksinoloon ja ”rauhaan”.”

”Kuilun hävitessä ei kuitenkaan tapahdu muuta, kuin että sen tilalle astuu ikuinen rauha. Ei sen enempää eikä sen vähempää. Jos et pelkäisi Jumalaa, saisiko jokin muu sinut hylkäämään Hänet? Mitä sellaisia kuilun sisäpuolella olevia leluja ja helyjä voisi olla, jotka hetkeksikään estäisivät sinua ottamasta vastaan Hänen Rakkauttaan? Sallisitko kehon sanovan ”ei” Taivaan kutsuun, ellet pelkäisi, että itsesi häviäisi silloin, kun löydät Jumalan? Mutta miten voisit kadottaa itsesi silloin, kun sen löydät?”

IOK T-29.I.

Ajatuksia ajassa

Mielen apuvälineenä on keho

Me olemme aina luulleet että;

Meillä on keho jonka sisällä on mieli, mutta

Meillä onkin mieli jonka sisällä keho on.

Ja mieli on se joka määrittää mitä elämässä näyttää tapahtuvan.

Jos me -tietoisesti tai tiedostamatta- uskomme johonkin, me saamme todisteet siihen. Uskomus näyttää toteutuvan elämässämme. Myös ajatus mitä emme halua tai pelkäämme, vetää puoleensa sen toteutumisen. Tietoinen mieli voi sulkea paljon ajatuksiamme alitajuntamme piiloon. Pelko estää, ettemme vain menisi niitä tarkastelemaan. Pelon ainoa tehtävä on pitää meidät uskomustemme vankeina, pieninä poloisina ja kokoaikaisessa puolustustilassa. Miten siihen mieleen voisi Rakkaus mahtua.

Rakkaus on ruma sana vain sille antamiemme uskomusten ja vaatimusten tähden. Mutta jos luopuu kaikesta mitä ”tietää todeksi” rakkaudesta ja kyseenalaistaa kaikki uskomuksensa siitä. Kysyy mitä Rakkaus todella on? Ja se mitä aiemmin kutsuit rakkaudeksi, onko se rakkautta silloin ollenkaan?!

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki ne asiat, joita rakastat.

Kauanko kestäisi, että mainitsisit itsesi?

Ehkäpä kaikkein hallitsevin uskomus mitä meillä on ettemme ole riittäviä ja kelvollisia. Lähtökohtana on riittämättömyys, kun tarvitsee tehdä yhtään mitään -mitä tahansa- kokeakseen olevansa arvokas.

Ja se pelko, ettei ole kelvollinen Rakkaudelle, saa meidät keksimään miljoonia peitetarinoita jotta unohtaisimme syvimmän kaipuumme olla rakastettu ilman vaatimuksia. Sitten haemme maailmasta rakkauden korvikkeita, joilla luulemme tyydyttävämme tarpeemme. Silloin laitamme rakkauden leiman toiseen ihmiseen tai asiaan, tuo täyttää tyhjiöni ja pelastaa minut ettei minun tarvitsisi kohdata itseäni. Etsimme ja etsimme, mutta mikään ei tunnu riittävän.

Siirrämme syyn maailmaan, että kyllähän minä mutta ne muut. Sekin on täydellinen itsensä huijaus. Sillä siellä Mielessä me koemme kaiken. Jos minä olen surullinen tai peloissani jonkun toisen takia, ei se toinen kärsi vaan minä itse. Miksi olen surullinen tai peloissani? Yleensä silloin olen mennyt menneisyyteeni ja haen sieltä vastauksia, miten olen ennen kokenut vastaavassa tilanteessa. Haluan pitää samaa uskomusta yllä edelleen. Siksi me elämme koko ajan menneisyydessä, koska emme tule sieltä pois ja anna uuden hetken olla puhdas. Menneisyyden kokemusten kautta me pelkäämme myös tulevaa, emme senkään anna olla puhdas ja koskematon. Milloin elämme vain tässä hetkessä? Ilo elää läsnäolossa. Emmekä voi olla läsnä, jos olemme menneessä tai tulevassa…. mielemme syövereissä.

Mieli on niin voimakas, että se voi valita kokemuksen. Me olemme opettaneet itsemme tuntemaan kärsimystä ja syyllisyyttä kaikesta ja koko ajan, nyt on aika opettaa mieli kokemaan iloa. Armollisuutta itseä kohtaan.

Vapaus alkaa ajatus kerrallaan, kyseenalaistamalla että haluanko kokea näin vai voinko ja haluanko valita toisin? Kaikki mitä ”tiedämme” on opittua, mielen keksimiä sääntöjä ja periaatteita. Se ”tieto” on uskallettava nostaa kyseenalaiseksi. Kaikki ei olekkaan sitä miten olemme oppineet sen näkemään. Tiede on myös mielessämme, politikot ovat mielessämme, sodat ja kärsimys on mielessämme, kaikki lait on syylliseksi kokevan mielen yritys turvata syyllisyytensä sysäämällä se ulkopuolelleen.

Kyllä, kaikki näyttää todella todellisilta. Mutta muistatkos, kaiken mihin uskot saat näkyväksi maailmaasi. Jos olet sodassa ja kärsimyksessä itsesi kanssa, mitä muuta voit odottaa maailman heijastavan sinulle? Pelko tietenkin kieltää kaiken ja saa sinut uskomaan että kyllä kaikki pahuus on ulkopuolellasi.

Mutta maltatko hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan ajatuksiasi, että oikeasti kuulisit miten puhut itsellesi. Päästä irti vastustuksestasi. Pelkäätkö, että katoat jos avaat mielesi.

Ensimäinen ajatus voi olla, ettei näin kauheita ajatuksia voi tuoda päivän valoon. Jos näin on, ajattele miten paljon pidät sisälläsi vihaa ja katkeruutta. Entä jos voisit vain puhua ne pois, ilman tuomiota, ilman tarinoihin takertumista, ilman vaatimuksia tai olettamuksia.

Ajatus ajatukselta purkaa mielesi syöverit. Sulattaa pimeyden pois, sen valon edestä mitä sisimmästäsi loistaisi, ellet valoa olisi piilottanut hullujen ajatusten varjoon. Miltä tuntuisi puhua mikä tahansa asia pois mielenpäältä välittävässä ilmapiirissä, tulla kuulluksi oikeasti. Läsnäolossa purkaa pahan olon pois.

Ensin se ajatus ehkä pelottaisi, mutta jos siihen uskaltautuisi, voisi hetken päästä huomata keveyden tunteen minkä ajatusten vapauttaminen on saanut aikaan. Ja jos olisi valmis ottamaan vastaan, voisi myös saada uuden näkökannan ajattelutapaansa. Alkaa näkemään asiat uudella tavalla. Vain itse itseään pitää arvottomana olla mikä on. Rakkaus ei tunne arvostelua.

Rakkaus ON Rakkaus – puhdas ja ikuisen viaton. Niin olet sinäkin.

Me voimme käyttää kehoa Mielen apuvälineenä purkamaan pelot mielestä ja antamaan itsellemme anteeksi virheelliset uskomuksemme. Keho ei itsessään ole älypyhelinta kummempi laite, sillekkin vain olemme antaneet liian suuren arvon. Mieli ohjaa kehon tuntemuksia. Jos meillä on selkä kipeänä, kokemus kivusta on ensin mielessä mistä se heijastuu kehon tuntemukseksi. Ja kipu on aina ensin ajatus, kipeä ajatus, mistä emme halua päästää irti. Silloin siirrämme sen tunteeksi kehoon, jotta emme voi sitä jättää huomiotta. Se vaatisi meitä pysähtymään ja tarkastelemaan mielenvikaista ajatusta kivun takana.

Tämä johtaa siihen, että emme voi kokea muuta kuin mielisairautta. Kaiken me kuvittelemme ensin mielessä, jokainen ihminen me mielikuvitetaan mieleiseksemme omien pelko kokemustemme ja arvottomuutemme kautta. Ennen kuin opimme näkemään kaiken Rakkauden kautta, jolloin ongelmat katoavat. Askel askeleelta voimme tarkkailla ja tehdä valintaa. Alkaa hyväksymään ajatuksemme ja olemaan läsnä niille. Kysymään pelolta ”Mitä sinä haluat minulle kertoa? Kuuntelen sinua nyt.” Ja aivan huomaamatta tuolla läsnäololla pelko sulaa pois, kun sitä ei enää yritä työntää pois ja vastustaa kaikin tavoin. Antaa sen vain olla, sekin on vain ajatus, ei se voi satuttaa.

Kaikki on kiinni omasta valinnasta. Jos vain sallii itselleen, kaikki on mahdollista. Muista, ettet koskaan voi satuttaa tai loukata ketään muuta kuin itseäsi.

Rauha ja Rakkaus alkaa Mielessä.