Ajatuksia ajassa

On oma valintasi oletko onnellinen vai et.

Me pelkäämme ainoastaan omia ajatuksiamme.

Ja meille on annettu maailman voimakkain työkalu; oma mielemme.

Olemme niin kauan eläneet maskuliinisen energian ohjaamana. Täytyy, pitää, puskee, painaa, pärjää, voimalla, vaatimuksilla, käskyillä, rajoituksilla… Sokeasti vaalimme arvoja, jotka ovat kuluneet loppuun. Väistelemme sisäistä ääntämme, joka ohjaisi meitä lempeyteen. Media on vielä tuutin täydeltä väärällään vanhaa rajoittavaa, vallalla ja voimalla hallitsevaa informaatiota. Kaiken sen hysterian kanssa eläminen, vain koska täytyy pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, on hallaa itselle ellemme osaa valita millä mielellä sitä katselemme. Onko seuranamme pelko vai rakkaus.

Oletko miettinyt, että sinä pyörität omaa maailmaasi koko ajan pääsi sisällä, mielessäsi. Se mihin keskität huomiosi täyttää maailmankuvasi. Pelko ohjaa aina mielen valintoja, ellemme ota ohjia käsiimme. Mieli on täysin mielivaltainen, ennen kuin alkaa tietoisesti ottamaan ajatuksiaan kiinni. Mieli pyörittää menneisyyden tarinaa koko ajan päässäsi, ellet keskeytä sitä. Menneisyyden keskeisin tunne on pelko ja rajoittaminen. Mitään uutta ei voi syntyä menneisyyden ajatuksilla. Ja jos mieli askartelee koko ajan menneisyyden parissa, miten mitään uutta voi ilmetä elämääsi. Pelko vaatii rajoituksia, koska sillä ei ole uskoa. Pelko esittää vaatimuksia, koska sillä ei ole luottamusta. Pelko sysää syytöksiä ja puolustaa olemassa oloaan, koska siinä ei ole hitustakaan rakkautta. Pelon äänen kuulee aina ensin, se epäilee ja etsii vikoja kaikesta. Mikään ei sille koskaan riitä ja kaikki on aina väärin kun siltä kysyy. EI se voi sallia viattomuuden ja lempeyden olemassa oloa, sillä sen olemassa olo olisi silloin vaakalaudalla. Se antaa kyllä hienoja korvikkeita rakkaudesta, antaen etsijälleen toivoa, mutta sen motto kuuluu aina ”etsi etsi, mutta et löydä”. Se sanoo, että rakkaus voi haalistua ja muuttua jopa vihaksi tai välinpitämättömyydeksi. Se sanoo, ettei mikään voi olla pysyvää. Se esittää joukon argumentteja miten kaikki on aina toisin kuin pitäisi, olipa ne miten tahansa. Se pitää meidät erillisinä toisistamme. Tuota voin rakastaa, tuota toista en sitten voi edes sietää. Mutta rakastaa voin vain kun asiat menee niinkuin tahdon, jos ei niin tottakai minulla on oikeus vihaan. Minua on kaltoinkohdeltu. Minä haluan esittää uhria. Toisessa on aina vika, ei minussa. Ja tälläistä maailmaa me pidämme yllä. Vaalimme ja arvostamme. Näemme harhaisia unia, joihin samaistumme. Puristamme silmiämme vain tiukemmin kiinni, ettei niitä vain tarvitsisi avata näkemään. Korvamme kuulevat vain sen mitä milloinkin mieli haluaa kuulla. Mitään emme todella näe, koska näemme vain omat menneisyytemme tarinat kaikkialla. 

Kun katsot jotain asiaa täysin uutena tietämättä siitä mitään, voit sen nähdä puhtaimmillaan ja ilman tarinoita ja uskomuksia. Heti kun alat määrittää tätä asiaa, se menettää todellisen merkityksen ja siitä tulee vain projektio uneesi. Pidät sitä itsesi ulkopuolisena asiana jonka nähdessäsi kerrot itsellesi heti kaiken mitä menneisyydestä tiedät siitä. Sillä on sinulle jokin merkitys, minkä olet aiemmin sille antanut. Ja sitä on vaikea muuttaa, koska omaan tarinaansa on niin täysin uponnut, ettei edes tajua kertovansa itsellensä tarinaa. 

Tarinat loppuvat siinä hetkessä, kun sinun ei enää tarvitse samaistua tarinan kertojaan. Mutta kuinka monta tarinaa sinulla on itsestäsi. Uskomuksia millainen olet ja mikä on sinulle hyväksi ja mikä pahaksi. Siitä pääsemme kehon ihannointiin. Uskomme olevamme keho. 

Kehon tärkeitä ominaisuuksia ovat terveys, kauneus ja nuoruus. Vastustamme kehon vanhenemista, sairauksia ja kuolemaa. Haluamme jotain ja pelkäämme jotain vastakkaista tapahtuvaksi asialle joka luulemme olevamme, keho. Palvomme kehoa, luullen sillä olevan valta ja voima toimia oikein tai väärin, sen mukaan mitä ulkoisia asioita sille teemme.

Ikävä aiheuttaa taas sekaannuta ja egoa uhkaavia väitteitä. Keho ei itsessään tunne tai sille ei voi sattua mitään. Kaikki lähtee mielen uskomuksista ja peloista. Kollektiivisti uskomme vanhenemiseen ja sitähän tilaamme kauhun sekaisin tuntein joka käänteessä kun yritämme sitä viimeiseen asti vastustaa. Mielessämme uskomme jonkin ruuan olevan hyväksi ja toisen pahasta, ja keho toteuttaa uskomustamme toimien juuri niin. Mielessämme uskomme kehon tarvitsevan jotain, ja keho toteuttaa uskomustamme toimien juuri niin. Uskomuksemme näkyvät kehossa, maailmassa, toisissa ihmisissä, tapahumissa… kaikessa. Vaikka kuinka väittäisimme ”totuuden” olevan mitä tahansa. Syyn ja seurauksen laki on juuri sitä, mitä mielessäsi aattelet sen maailmaasi saattelet. Tietoisesti tai tiedostamattasi….

Keho on ollut minulle mainio keino hakea huomiota ja kokea riittämättömyyttä. Keho palvelee uskollisesti ohjeita mitä sille annetaan mielen tasolla. Mikään ei tapahdu meidän ulkopuolisista syistä, vaikka meille on elämä toisensa jälkeen niin uskoteltu. Minulla meni monta vuotta opetella pitämään omasta peilikuvastani. Ensimmäisen kerran kun minut laitettiin peilin eteen sanomaan kuvajaiselleni ’minä rakastan sinua’, oli se aivan hirveä tunne ja pelon sekaiset kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Mutta jatkoin silti harjoitusta sitkeästi huolimatta siitä miten typerälle se tuntui. Kului aikaa ja aloin ihmeekseni huomata vastustukseni laimenevan ja aloin jo pystyä katsomaan itseäni hyväksyvämmin. Viimeisten vuosien aikana koko minäkuvani on muuttunut radikaalisti. Yhtä karkea koulu minulle on tarjottu parhaiden opettajieni niiden miesten osalta, jotka ovat elämääni sivunneet. Kuluneet kaksi vuotta minulle on näytetty todella selkeästi mitä uskon itsestäni. 

Ihmissuhteet on niitä parhaita peilejä, mistä voimme oppia halutessamme todella paljon omista uskomuksistamme. Kun emme tipahda pelon kelkkaan ja ala syytellä peilejä mitä ne meille näyttävät. Eli toisia ihmisiä ja omia reaktioitamme suhteessa heihin. Minun peilini on näyttäneet kauniisti omaa arvottomuuttani, herkkänahkaisuuttani, kovuuttani, vaatimuksiani ja epäilyjäni. 

Nyt sain oivalluksen siitä kuinka tilanteiden yläpuolelle voi todellakin nousta, mutta vain rakkauden avulla. Rakkaudessa me kaikki olemme yhtä. Toisen ihmisen voi ottaa sydämeensä ja yhtyä häneen sydämen tasolla. Taistelutantereen yläpuolella. Siellä voi nähdä jokaisen viattomuuden, koska siellä on vain rakkaus ja viattomuus. Vaikka pelon tarinat kertoisivat mitä tahansa. Rakkauden taajuudella voi aina katsoa ohi virheiden. Pelko ei sitä koskaan salli. Rakkaus sallii kaiken ilmetä ja olla juuri sellaista kuin se siinä hetkessä on. Pelko vaatii muutosta ja kompromisseja. 

Väitämme monesti kiven kovaa ettemme pelkää, kun pelko piiloutuu taidokkaasti valeasuihinsa. Se muuttaa muotoaan ja on häilyvänä milloin missäkin tilanteessa läsnä. Ja aina kun se on vähäisimmässäkään määrin läsnä, rakkaus väistyy. Ne eivät voi ilmetä saman aikaisesti. Mutta ensin on tunnistettava pelkonsa, että voi lähteä valitsemaan toisin. Pienikin halukkuus riittää siihen suuntaan, että haluaisin nähdä tämänkin rakkauden ja lempeyden näkökulmasta. 

Silloin tiedät olevasi rakkauden kanavalla, kun sinulla on hyvä tasapainoinen olo, olet iloinen ja lempeä, näet kaikken positiivisen keveyden kautta, sinulla on rauha mielessä ja luottavainen olo, eikä sinulta puutu mitään siinä hetkessä. Eikä tätä voi teeskennellä, sillä heti jos rakkauden taustalla on vaatimus tai odotus mistä tahansa, olet tipahtanut pelon taajuudelle automaattisesti. Tämä tie on äärimmäisen yksinkertainen ja huvittavaa siinä on että siinä yksinkertaisuudessaan mieli kääntää sen mahdottoman vaikeaksi. 

Oletko mieluummin oikeassa kuin onnellinen. Puolustaudutko mieluummin kuin olet lempeän hyväksyvä. Vaaditko mieluummin kuin olet salliva. Epäiletkö mieluummin kuin rakastat. Huolehditko mieluummin kuin luotat. Kontrolloitko mieluummin kuin antaudut ohjaukselle. Oletko mieluummin kova kuin haavoittuvuudessasi vahva. Salailetko mieluummin kuin olet avoin. Mielisteletkö mieluummin kuin olet radikaalin rehellinen. Syytteletkö mieluummin kuin otat vastuun. Pidätkö mieluummin puutteen ajatuksessa itselläsi, vai jakaisit ilolla. … Siinä esimerkkejä pelon ja rakkauden eroista.

Ja kaikki tapahtuu vain mielen valintoja tekemällä omassa itsessä. Muuta ajatuksiasi, muutat elämääsi. Pelko eri muodoissaan on valinta perustuen menneisyyden ajatuksiin. Rakkaus on valinta. Valinta haluta nähdä asiat toisin. Valinta haluta nähdä sydämellään.

Hyväksytään mitä ympärillämme tapahtuu ja valitaan miten siihen suhtaudutaan. Vastuu otetaan siis omista ajatuksista, ei ulkopuolisesta maailmasta.

Rakkaudella ja kiitollisuudella!

”Minä olen halukas hyväksymään, etten ole koskaan näkemäni maailman uhri. Kaikki mitä tapahtuu, olen minä pyytänyt tapahtuvaksi. Joten jos joku veljeni jota kutsun tässä elämässäni ______ (isä, sisko, puoliso, lapsi, ystävä…) näyttelee osaansa tässä mielikuvitus tarinassa, missä minä näytän olevan hyväksikäytetty (mikä tahansa pelon tunne). Jotta unohtaisin Rakkauden joka minä olen, ja voin elää elämääni syyllisyydessä, häpeässä, pelossa ja arvottomuudessa. Näitä tunteita tarvitsen huomatakseni sen mitä minä EN ole. Olenko halukas ja tahdonko todella nähdä tämän niinkuin se todella on? 

Tämä ei koskaan ole ollut Jumalassa. Me emme ole kehoja. Minä näen veljessäni mitä hän ei ole. Kuvittelen tapahtumasarjan mitä ei koskaan ole tapahtunut. Kiitos veljeni, että esität rooliasi, kuten me yhdessä olemme sopineet kokeaksemme jotain muuta mitä olemme – valo, kristus, rakkaus ja viattomuus.

Jumalan kiitos, kaikki on anteeksi annettu. Suunnitelma, kehot ja kuvajaiset eivät ole totta. Ne ei tapahdu Jumalassa. Se ei ole todellisuutta. Se ei ole Jumalallisen valon seuraus. Ja nyt minä voin todella antaa anteeksi. 

Anteeksianto on ymmärrystä, että Totuudessa ei ole mitään anteeksi annettavaa. Koska ainoa todellisuus ja ainoa toiminta on Jumalassa. Jumala on. Ja jos se ei ole Jumalasta, se ei ole olemassa. Hyväksyn sovituksen itseni lisäksi myös veljelleni viattomalle täydelliselle Jumalan kuvalle. Tässä ja nyt minä annan anteeksi itselleni että erillisyys olisi voinut tapahtua. Hyväksyn ettei se ole koskaan tapahtunut. Ja olemme kaikki viattomia ja yhtä. ”

-Coreen Walson, vapaa suomennos.

Ajatuksia ajassa

Miellyttäminen

Se on huvittavaa, kuinka me kuvittelemme saavamme arvostusta joltain toiselta miellyttämällä. Minä olen tehnyt tätä ainakin todella paljon. Ja nyt sitä tuodaan minun silmilleni tietyissä tilanteissa, että mitä miksi et toimi niinkuin ennen?! ”Sinun täytyisi olla niin tai näin, tai muuten en hyväksy sinua”

Nyt kun katson sitä, niin sehän on ihan hulluutta! Olen siis ostanut rakkautta ja kelvollisuutta, enhän muuten voi kelvata – varsinkaan omana itsenäni. Minun siis täytyy olla toisen toiveiden mukainen että olisin jotenkin kelvollinen. Kyllä, vielä hetki sitten uskoin tätä hullua uskomustani. Ja sehän tuotiin minulle päin naamaa ihan täysillä. Tavallaan se on huvittavaa, että asiat täytyy kokea, että ne voi nähdä jälkeenpäin uusin silmin ja muutos on vasta sitten mahdollinen. 

Olen ollut todella kiitollinen elämän opettajilleni. Viimeinen kolme vuotta on ollut oikea syöksykierre omaan itseen. Opettelua rakastamaan ja arvostamaan itseään. Kolme vuotta sitten kävi elämässäni ihminen joka sai minun sydämeni ensikerran avautumaan yhteyden tunteelle, jollekkin suuremmalle rakkauden kokemiselle. Enkä usko haluavani tyytyä enää yhtään vähempään tunnetasolla. Vaikka silloin se oli täydellisesti pelon siivittämä kokemus, jälkeenpäin olen nähnyt sen lahjan mikä pelon lahjapaperiin oli kääritty. Ja se avasi haluni tai oikeastaan pakottavan tarpeen löytää jotain muuta – jokin muu tapa ajatella – mitä olin siihen asti oppinut rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Yleensä sanotaan että tuskan kautta oppii parhaiten, minä sanoisin että ainakin nopeiten. Olemmehan pohjimmiltamme mukavuuden haluisia, emmekä tekisi mitään ellei jokin ajaisi meitä siihen pisteeseen ettei ole enää vaihtoehtoa. En minä oikeastaan edes tiedä mille minun elämäni näyttää ulospäin, mutta oletukseni on että rauhalliselle. Ja sitähän se ulkoisesti tavallaan on ollutkin koska kaikki myrskyt on käyty sisäisesti. Ja tavallaan olen kiitollinen siitäkin, ettei ulkoisessa ole tarvinnut niin myrskytä, vaan olen saanut oikeasti keskittyä tärkeimpään työhöni, eli mielen maailmani työstämiseen. 

Tämä kolme vuotta kaikkine opettajineen, eikä todellakaan vähäisimpänä tämän kevään intensiivi kurssia rakkauden ja pelon taistosta. Mitä kaikkea järjetöntä pelko saakaan aikaan. Ja sehän oli minun haluni sille matkalle lähtiessäni, että saisin katsoa pelkojani. Minulla ei ollut työkaluja silloin, mutta ehkä tärkeintä olikin vain seurata sitä järjettömyyttä. Rakkaus sisälläni oli jo silloin onneksi niin vahva, ettei minun tarvinnut pelkän pelon linssien takaa maailmaa katsella. Sain olla rauhantilassa vaikka pelko esitti hienoja näytelmiä rakkauden vastustamisesta. Kaksi vuotta askeettisessa mökissä antoi myös hienon perspektiivin sille kuinka koko ajan tarvitsemme enemmän ja enemmän ollaksemme onnellisia.  Myös tanssimaailman upeat kulissit on toimineet hienoina näyttämöinä arvottomuuden kokemisessa ja minkä muutoksen olen siinäkin kokenut tämän syksyn aikana, että sekin kaikki on vain mielentilastani kiinni ja siitä mihin uskomuksiin olen kiinnittynyt. Kaikki tilanteet siis on tarjottu minulle kultalautasella vain ja ainoastaan, että voisin valita kuuntelenko pelon vai rakkauden ääntä sisälläni.

Minun mielenlaatuuni ei enää sovi ajatus ja se kuullostaa vain äärimmäisen järjettömälle… kuinka tässä maailmassa rakkaudella on aina hintansa, että se on vaihtokauppaa, vaatimuksia ja kompromisseja. Rakkauden nimissä vedotaan seksiin tai muottiin mihin tulisi sopia. Omasta puutteen kokemuksestamme käsin vielä kuvittelemme oikeudeksemme vaatia toiselta jotain, luulemme että pieni mieli tulisi onnelliseksi toisen kautta. Ettei minun tarvitse itseäni katsoa saati muuttaa, sinun kuuluu tehdä minut onnelliseksi. Ehkäpä se on ollut siinä huvittavinta, että minun vaihtokaupparakkauksissa minä olen ollut se joka yrittää sopeutua ja olen kiltisti osannut ottaa syyllisen roolin kun en ole mahtunut minulle asetettuun lokeroon ja olen sitten painunut yksin pimeään nuolemaan haavojani ettei kenenkään tarvitse sietää näin kelvotonta tapausta. Yrittänyt kelvata ulkopuolelta tulevalle rakkaudelle, ymmärtämättä että ensin täytyisi löytää rakkaus itseensä. Ja erityisesti kun en ole osannut rakastaa itseäni, en ole voinut nähdä rakkautta vaan vain riittämättömyyttä myös rakkauden tarjoajissa. Se on uskomatonta, miten me asetamme vaatimukset toisen rakkaudelle ja rajat omallemme.

Maailma antaa meille mahdottomat raamit täytettäväksi, minkä jälkeen vasta voi olla onnellinen. Sillä onko maailman rikkain ihminen onnellinen? Todennäköisesti se kokee puutetta yhtä paljon kuin todella köyhä, ja siellä on vielä suuri pelko kaiken menettämisestä. Jos olet vaikka maailman arvostetuin kirurgi, olisi harteillasi hirveä epäonnistumisen taakka. Kaikki mihin maailmassa tähdätään onnellisuuden hakemisella on aina ulkoapäin tulevaa onnellisuutta, mikä kestää vain sen hetken. 

Sisältään löytyvä onnellisuus taas on ikuista, eikä kukaan voi ottaa sitä pois. Mutta eihän tässä maailmassa arvosteta yhtään sisäisen-henkisen-mielenmaailman katsomista ja kohtaamista. Kaikki osoittaa siitä poispäin, että älä vain ainakaan sinne katso ja mitä pahaa voisitkaan löytää joten pidä se vain pimennossa itseltäsikin. Vaikka kaikkien pelottelujen alta löytyisi vain rauha ja rakkaus. Mutta ne täytyy kaivaa esiin kaiken sen alta mitä on pelolla painanut niitä peittämään. Itsensä kieltäminen, itselle valehtelu, salailu, oman sisäisen äänensä tukahduttaminen, miellyttäminen, vaatimukset, viha, riittämättömyys…. 

Kaikki se mikä ei lähde oman sydämen viisaudesta ja rakkauden tunteesta on yhtälailla hallaa niin itselle kuin sille mitä kohtaan niin kokee. Mutta erityisesti kaikessa palataan siihen, että on rakkaudeton itseään kohtaan. Itsekästä on se, että pienentää itsensä todellisesta rakkauden voimastaan pois. Eristää itsensä pelolla tai vihalla toisista. Kieltää itseltänsä sen mitä sydän eniten kaipaa. Estää itseään olemasta oma itsensä. 

Eikä sen tarvitse olla mitään maailmaa mullistavaa, kun tätä alkaa harjoittamaan omassa elämässään. Aina voi pysähtyä kysymään itseltään, mikä minusta tuntuisi nyt hyvälle. Irrottaen siitä kaikki muut, että jonkun toisen täytyisi muuttua tai toimia mieleiselläni tavalla. Vaan mitä minä voisin tehdä tässä hetkessä itseni hyväksi, että voisin rakastaa itseäni hitusen enemmän ja sitä kautta toisia. Kun alkaa vapautumaan omasta alitajuisesta syyllisyydestään, alkaa ihan huomaamattaan kokemaan vilpitöntä rakkautta itseään ja kaikkia kohtaan. Näkee kaiken viattomana. Oppii olemaan kiitollinen entistä enemmän kaikelle tapahtuvalle. Arvostelee paljon vähemmän asioita. Sitä kautta oppii pikkuhiljaa nauttimaan elämästään, vikojen etsimisen sijaan. 

Se on uskomaton tunne.  Nyt kun mietin matkaani tähän pisteeseen, voin sanoa että se on ollut tuskainen, turhauttava ja kipeäkin, mutta jokaisen kokemuksen arvoinen. Sillä ilman niitä en nyt olisi taas askeleen lähempänä sitä rakkautta mitä todella olen. Ettei minun tarvitse pyytää anteeksi olemassaoloani tai muuttaa itseäni joksikin toisen vaatimusten mukaan. Minusta saa pitää tällaisena kuin olen ja saa olla pitämättä lainkaan. Minun vastuullani ei kumminkaan ole toisen kokemukset ja valitettavasti joutuisinkin toteamaan, että se on sinun kokemuksesi ja uskomuksesi minusta eikä totuus siitä kuka todella olen. 

Toisen määrittäminen ulkoisten asioiden perusteella on aika rajoittunutta jo lähtökohtaisesti. Kukaan ei ole voinut elää toisen saappaissa, mikä on ainoa paikka mistä voi määritelmän tai varsinkaan arvostelun suorittaa. Miten joku toinen voisi sanoa mikä on hyvä elämä sinulle? Tai mitä sinulla pitäisi olla. Joskus on vain löydettävä rohkeus seistä omilla jaloillaan ja sanoa ( lähinnä itselleen) että tässä olen nyt ja tällainen elämäni näyttää tällä hetkellä olevan, mutta ei se määritä minua tai arvoani saati että se olisi lopullinen ja muuttumaton totuus. Me olemme täällä kasvamassa takaisin omaan voimaamme rakkaudessa. Mutta ensin on tehtävä työ haluta päästää irti ulkoisesta ja palattava omaan itseensä. Voin luvata matkan olevan antoisa, ei välttämättä mukava, mutta taaksepäin katsoessa se palkinto vasta odottaakin. Ja se palkinto on mielen rauha ja vilpitön rakkaus itseä ja kokonaisuutta kohtaan. 

”Jokainen tekee parhaansa sen teitoisuuden tason puitteissa, joka hänellä on.”

”Toiselle suuttuminen on kuin joisi itse myrkkyä, mutta odottaisi toisen kuolevan.”

”Sinun on itse oltava se muutos, jonka haluta nähdä maailmassa.” -Gandhi

Ajatuksia ajassa

Yhden valinnan päässä tietoisuudesta.

Mitä me näemme maailmassa? Vihaa, erillisyyttä… että rauhan puolesta täytyy sotia. Tuntematon uhka on päällämme koko ajan, eikä voi tietää mitä se seuraavaksi vaatii. Luulemme valitsevamme itse ajatuksemme, tajuamatta ympäristön kontrolloivan niitä koko ajan. Uutiset, mainokset, some… kaikkialla valitaan tarkasti mihin meidän halutaan uskovan ja huomiomme keskittyvän. Ja me kuljemme kuin pässi narussa porkkanan perässä. Kun toimimme ”oikein” meitä ei rangaista. Pelko puhuu. Pelko pitää meitä otteessaan, ja me mukisematta hyväksymme sen koska meille on uskoteltu sen olevan ”omaksi parhaaksemme”. Olemme sokeita ja täydellisen johdateltavissa. Ja mitä muuta valta haluaa, kuin lammaslauman seuraajakseen.  Voiko joku vielä väittää meidän elävän vapaassa maassa? 

On todella surullista, mitä pelon valta tekee maailmassa parasta aikaa. Lähetän rakkautta jokaiselle, joka uskoo valtamediaa ja elää maailman uhrina. Toivon, että se päivä valkenee kun me heräämme tästä painajaisesta ja alamme valitsemaan toisin. Haluun yhdistyä erottamisen sijaan, haluun parantua sairastumisen sijaan, haluun välittää vihan pidon sijaan. Kaikki tämä on jokaisen omissa käsissä, omassa valinnassa. Me teemme maailmasta joko tämän kauhujen linnakkeen tai valitsemme itse itsessämme rauhan. Kaikki sodat alkavat puolustautumisesta sanoi joku viisas. Kenen muun tarvitsee puolustautua kuin pelokkaan mielen. Mitä puolustettavaa myötätunnolla ja rakkaudella olisi? Ketä vastaan olemme sodassa jos vihaamme tai pelkäämme jotain? Itse siinä kärsii kaikkein eniten. Kun teemme toisen puolesta päätöksiä tai toisen elämästä tulkintoja, niin mistä saamme sen vallan ja viisauden päättää ja hallita. Kuka meistä on totuuden edessä parempi kuin toinen, arvokkaampi kuin toinen. Miksi me haluamme vaalia valtaa ja pelkoa. Miksi haluamme kontrolloida toisten valintoja, kun meidän tulisi kontrolloida vain omaa kuritonta mieltämme. Laitamme syyn aina ulkopuolellemme, koska haluamme itse olla vain viattomia uhreja. Se kertoo jo kaiken siitä, miten annamme oman voimamme toisen käsiin. 

Eihän sillä ole mitään väliä, jos me tuhoamme itsemme, joudumme vain aloittamaan taas uuden kiertokulun ja uuden ja uuden… kunnes haluamme havahtua siihen mitä itsellemme teemme. Olemme tulleet tänne kokemaan ja kaikki kokemukset ovat aivan yhtä sallittuja ja oikeita. Jos nautimme pelon ja vihan pidoista, niin silloinhan me luomme juuri täydellistä maailmaa parasta aikaa. Koska kyse on vain kokemuksista. Ei maailmaa tarvitse pelastaa, vaan mielemme maalaamat uhkakuvat. Maailma muuttuu yksi ajatus kerallaan. Koska maailma on seuraus mielessämme tehdyistä kuvista. Jokainen uskottu ajatus tulee toteen maailman näyttämöllä. Tietoinen mieli näkee tämän. Tiedostamaton mieli haluaa pysyä uhrina pelkoon, valtaan ja valheisiin tukeutuen. Jokaisella meillä, mielen osalla, on vapaus valita joka hetki haluaako pysyä tiedostamattomuuden unessa, vain vihdoin alkaa avaamaan silmänsä ja tulemaan tietoiseksi omasta ajatusmaailmastaan mikä luo omaa maailmankuvaa tässä ja nyt. Seuraukset näkyy tulevaisuuden kuvina. Ja mikä on se pelon koukku mikä pitää sinua otteessaan? Kuoleman pelko, saurauden tai puutteen tai kivun pelko. Huomaatko jo, että kaiken takana on aina pelko. Koska vain pelolla voi hallita. Meille syötetään pelkoon pohjautuvia uskomuksia, että annamme oman voimamme jonkun muun hallintaan. Vapautta ei voi hallita, siitä ei siis ole mitään hyötyä niille jotka haluavat hallita koko maailmaa. Askel kerrallaan tehdä vapautemme mitättömäksi. 

Pelkoa on turha yrittää vastustaa tai korjata, se saa vain voimansa siitä.  Ei rakkaudella ole tarve hyökätä tai puolustautua. Rakkaus on lempeyttä ja välittämistä, yhteyttä ja eheyttävää kohtaamista. Se on voimaa joka kumpuaa syvältä ja vahvistaa, eikä koskaan vie voimia. Se ei yritä hallita tai voittaa. Ei uhkailla tai tietää paremmin. Ja joskus meidän on luovuttava syyllisyydestämme ja hyväksyttävä todellinen viattomuutemme. Siinä hetkessä taivas laskeutuu maan päälle. Siitä alkaa rauha.

 Vain syyllisyys huntuna silmillämme, yhden valinnan päässä tietoisuudesta. Elämän ja kuoleman välinen ero mielessämme.  

Ajatuksia ajassa

Arvottomuus

Voihan ihmismielen arvottomuus sentään. Olen sitä nyt aitiopaikoilta päässyt seurailemaan, kuinka moninaisia muotojaan se käyttää hämäämään ihmisraasua joka sen varjolla voi kirkkain silmin väittää etten minä koe sellaista. Enhän minä ole arvoton kun minulla on kaikki asiat mallillaan elämässä. Mutta kun se ei valitettavasti katso sitä, ei saavutuksia tai arvomitaleita. Niistäkin usein taustalta voi löytyä arvottomuus, minun täytyy olla parempi kuin muut, muuten olen arvoton.

No miten minulle on näytetty arvottomutta niin hauskan moninaisesti. Minulle aihe on tietenkin kovin sydäntä lähellä, koska olen itse kokenut niin suurta arvottomuutta itseni suhteen vähän kaikessa elämässäni, totaaliseen lamaantumiseen asti etten kykene koska en osaa. Mutta on ollut mielenkiintoista nähdä se arvottomuus myös ihmisissä jotka toimivat täysin päinvastoin. Kun eräs henkilö peittää arvottomuutensa kääntämällä sen överiin minä-minä- kuulkaa ja katsokaa minua – minä olen kaikkien kaveri – kaikki tykkää minusta menttaliteetilla… ja kaiken sen alla pikku lapsi huutaa rakastakaa minua ja nähkää minut oikeasti. Toisaalla toinen henkilö tekee itsestään tärkeä työnsä kautta, pitää tiukasti kiinni periaatteistaan ja vain hänen tapansa on oikea. No mitä tämän sisäinen lapsi kertoo? Tietenkin, että olen saanut rakkautta vain tekemästäni, vanhempani on iskostaneet minulle vahvan moraali käsitteen ja siitä pidän kiinni koska ilman sitä en tiedä mitä olisin. Pelkään muutosta, koska mitä minulle jää jos minulta otetaan pois se mihin uskon? Kolmas henkilö ei uskalla tehdä muutoksia elämässään, vaikka se tuntuu kuoleman loukulta. Mutta mitä minä olen, en kelpaa, olen ruma ja lihava. Mitäpä hyötyä minusta kenellekkään on. Katoan maailmaltani Netfliksin syvyyksiin, ettei minun tarvitsisi kohdata itseäni.

Voi meitä arvottomuuden kuninkaita ja kuningattaria. Tietämättämme tai tiedostaen me koko ajan elämme menneisyyttä uudelleen. Pelossa, epävarmuudessa, vihassa maailmaa kohtaa. Kuin koko maailma olisi meitä vastaan. Ja mikä on totuus? Ei kukaan halua sinulle mitään pahaa. Kyllä tiedän, että joskus se voi näyttää siltä. Mutta siinäkin on vain kyse millä mielentilalla asiaa katsoo. Arvottomuudessaan se todella tuntuu, että joku voi vahingoittaa teoillaan tai sanoillaan. Mutta itseään arvostava mielentila pystyy nousemaan tilanteen yläpuolelle ja katsomaan sitä neutraalisti, tuomitsematta.

Riitatilanteissakin pelko on se joka hyökkää ja puolustautuu, pelon täytyy saada äänensä kuuluviin eikä se kuuntele toista lainkaan. Siellä tulee juuri se pieni lapsi esille, joka huutaa rakasta minua – älä hylkää minua! Vaikka suusta tulevat sanat kertoo ihan muuta.

Ja siitähän ei riitatilanteissa tule mitään, jos molemmat ovat tippuneet arvottomuuden kuiluun. Jolloin tilassa on kaksi viisi vuotiasta jotka heittelee hiekkaa toistensa silmiin ja hakkaa lapiolla päähään. No tietenkään ”sivistyneet” aikuiset ei niin tee, vaan me käytämme sanojen sivaltavaa voimaa, puolustaudumme jo ennen kuin toinen ehtii mitään sanoa. Puolustamme sitä arvottomuuttamme mitä koemme. Minun täytyy olla oikeassa ja saada viimeinen sana, muuten olen arvoton ja tuo toinen voittaa. Onko hitusen järjetön asettelu. Ensinnäkin kukaan ei ole sinua vastaan, et ole arvoton vaikka toinen ”voittaisi”, asioissa on aina kaksi puolta ja lopulta kumpikaan ei ole sen enempää oikeassa.

Oivalsin, että näissä tilanteissa kannattaisi hyödyntää tekniikkaa. Nimittäin ääniviestejä. Silloin molemmilla on tila puhua asiansa toisen keskeyttämättä ja toisen täytyy kuunnella asia kokonaan, ennen vastaamista. Miksi emme voisi hyödyntää kaikkea sitä mitä meille on annettu, ennen kuin kykenemme toimimaan rakastavammin?! Tottakai ideaali tilanne olisi istua lähekkäin ja katsoa toisiaan silmiin, molemmat voisi vuorollaan kertoa mitä kokee ja toinen malttaa kuunnella arvostelematta. Silloin myös nähtäisiin omat kokemukset omina, eikä niistä tarvitsisi toista syyttää, vaikka se syytöksen kuuloinen on tullessaan kokemuksista sanoiksi. Se on silti vain oma kokemus tilanteesta, mikä voi puhuttuna haihtua. Ja on tärkeää, että kuulee myös toisen kokemuksen tilanteesta, sillä se avaa paljon käsitystä siitä miten oma mieli rakentaa mitä ihmeellisimpiä tarinoita mihin alamme uskoa. Siksi avoin kokemuksistaan kertominen on äärimmäisen tärkeää. Ja että siihen voi avautua, täytyy kokea olonsa turvalliseksi toisen seurassa. Ettei tule tuomituksi tai tallotuksi. Siinä kasvaa luottamus, ymmärrys ja arvostus aivan uusiin ulottuvuuksiin. Ei enää ole valtapeliä, mihin me olemme itsemme kasvattaneet maailman mukaan. Vaan siinä täytyy olla halukkuus nähdä asiat toisin, avautua myös toisen ajatuksille. Hyväksyä, että ei vanha tapa vain oikeasti toimi. On pakko tulla pois poterostaan ja sallia itseään rakastettavan. Koska silloin kun haavoittuvan avoimesti kertoo omasta kokemuksestaan, ei sinua voida muuta kuin rakastaa ja arvostaa. Se vaatii vain halua päästää irti syyttelystä ja kääntymistä sisäänpäin, että miltä minusta tuntuu. Siitä kaikessa on kyse. Että voidaan purkaa padotut tunteemme. Ne voi avata ja katsoa ja huomata rakkauden loistavan niiden takana. Mutta rakkaus ei pääse koskaan näkyviin jos työnnämme pois ja vastustamme sen edessä olevia pelkokerroksia.

Muistaisimme, että itseämme me vain huijaamme jos kuvittelemme voivamme pitää yksityisiä ajatuksia yhteisen mielen sisällä. Puolustamisesta kaikki sodat alkavat, siksi rauha voi alkaa vain omasta mielestä käsin. Vanhaan maailmankuvaan tämä ei istu, siksi vaaditaan halua nähdä asiat uudella tavalla. Ei pelosta ja puutteesta käsin vaan rakkaudesta ja runsaudesta.

Toista ei voi, eikä tarvitse parantaa. Kaikki työ tehdään omassa mielessä. Siksi minä kirjoitan näitä, että minä näkisin oman mieleni hulluuden ja mihin kaikkiin järjettömyyksiin uskon. Kaikki on vain anteeksi antoa varten, minä voin vain antaa anteeksi sen mitä luulen näkeväni rakkauden sijaan. Oman mielen parantamista, että minua voisi joku satuttaa. Vain harhauskomukset satuttavat.

Ja vaikka kuinka haluaisi palata syyttämään ja syyllistämään muita kokemuksistani, niin aina vaan on palattava siihen että minun on otettava vastuu ihan itse omasta mielentilastani. Minä olen halunnut nähdä asian näin ja minulla on siis valta myös antaa anteeksi rakkaudettomat tunteeni itseäni kohtaan.

Ajatuksia ajassa

Onko olettamus totuus?

Minua kiinnostaa hieman pysähtyä olettamusten äärelle. Kuinka me uskomme tietävämme mitä toinen ajattelee tai tahtoo kysymättä sitä. Uskomme tietävämme toisen jokaisen kulmakarvan asennonkin merkityksen. Asiaa jonkin verran seuranneena ja kyllä itsekkin olettamuksia tehneenä, voin vain todeta sen järjettömyyden. Ja siitä, että teemme ensin olettamuksen toisesta, tulee syytökset. Loukkaannumme olemattomasta, koska emme voi kysyä yksinkertaisesti että ”mitä sinä tarkoitit kun minä ymmärsin käytöksesi näin”. Ei hyvä ihme, kun sehän olisi aivan liian helppoa. On paljon mukavempi ensi nostaa itsensä vihan partaalle ja sitten huutaa toiselle kuinka hirveä se on kun aina noin ajattelemattomasti käyttäytyy. Ja kaikki lähtee vain siitä viattomasta olettamuksesta, minkä on tulkinnut omien menneisyyden kokemustensa perusteella.

Tämä tuntuu olevan mahdottoman vaikea asia. Että luopuisi omista olettamuksistaan ja sen sijaan oikeasti haluaisi tutustua toisen ajatusmaailmaan. Haluaisi tutustua toiseen uutena ja viattomana, sen sijaan että kaataisi kaikki vanhat kokemuksensa toisen harteille. Ihan niinkuin vaikka se etten saanut isältäni riittävästi arvostusta lapsena olisi nyt puolisoni syy. Että toisen täytyisi korjata minun arvottomuuden kokemukseni. Kaiken hyvän lisäksi vielä koko ajan varmistella, ettei vain toinen nyt kokisi mitään ikävää ja etten vain herättäisi hänen nukkuvia pelkojaan mitä hän ei halua katsoa itsessään. Sehän olisi aivan järjetöntä nuoralla kävelyä, pelko perseessä koko ajan ettei nyt vain mitään tunteita herää. Ainoastaan hyväksi määritellyt tunteet saa ilmetä ja nekin tietyissä rajoissa, ettei vain överiksi mene onnellisuuskaan. Sokeana yritämme esittää näkevää. Siirtäen huomiomme pois itsestämme ja heittäen kaikki omat ongelmamme päin toisen naamaa.

Tälläistä elämää me vaalimme. Pelkää Jumalaa, pelkää kuolemaa, pelkää vanhenemista, pelkää rahojesi puolesta. Raada niska limassa arvosi ansaitsemiseksi. Kukaan muu ei tee jos minä itse en tee. Yksin täällä on pärjättävä ja mikään ei helppoa ole.

Tätäkö me haluamme pitää yllä ja vaalia? Kyseenalaistamatta?

Mikä on motiivimme?

Me sanomme haluavamme olla onnellisia, mutta keskitämme kaiken energiamme vaatimuksiin ja odotuksiin itseltä ja toisilta. Tuoko se toisten vahtiminen onnen? Tuoko toisten syyttäminen onnen? Tuoko miksi-minun-pitää-aina-marttyyrius onnen?

Mitä jos, minulla (ja sinulla ja kaikilla) olisi oikeus olla onnellinen. Mitä jos se ei tulekkaan ulkoisista asioista. Mitä jos onnellisuus onkin vain valinta mielessä. Mitä jos kukaan toinen ei ole syyllinen. Mitä jos …. Antaisimme mahdollisuuden itsellemme olla onnellisia. Juuri nyt ja tässä.

Jos jokin asia harmittaa, voi vain todeta että annan anteeksi itselleni uskomukseni että olen mieluummin harmissani kuin onnellinen. Siiinä hetkssä elämä muuttuu paljon helpommaksi ja yksinkertaisemmaksi. Mitään ei tarvitse yrittää muuttaa, mitään ei tarvitse lopettaa tekemästä tai alkaa tekemään. Onnellisuus on siinä hetkessä, kun tekee päätöksen sen puolesta. Ansaitsen onnellisuuden, eikä se ole keneltäkään pois. Minulla on oikeus olla onnellinen, eikä mikään ulkopuolinen ärsyke voi sitä viedä minulta pois. Olen kokonainen, täydellinen ja arvokas, vaikkei minulla olisi mitään ulkoista meriittiä tai saavutusta millä itseäni nostaa jalustalle. Minun ei tarvitse nostaa itseäni toisten yläpuolelle, tai vaatia arvostusta toisilta koska arvoni ei ole kiinni toisissa ihmisissä. Ilo ja rauha tulee siitä, ettei ota mitään henkilökohtaisesti eikä huku tarinoihin mitä pelokas mieli tarjoilee. 

Vaikka omien ja toisten pelkojen kohtaaminen on haastavaa ja vaatii kärsivällisyyttä, se että ne saa kohda yhdessä ja turvallisessa ilmapiirissä on ainoa edellytys ymmärrykseen. Tiedostaen molemmilla olevan OMAT kipukohdat mitkä EI liity toiseen lainkaan, mutta niitä voi katsoa yhdessä. Ei toinen katoa ja syyllistä siitä, koska on tietoisuus ja ymmärrys sekä halukkuus nähdä asiat toisin. Se ei ole halukkuutta, että toisen täytyisi muuttua tietynlaiseksi ettei vain mitään pelkoja ilmenisi. Halukkuus on katsoa pelkonsa ja huomata ettei ne voi minua satuttaa ja antaa tilaa toisen kokemuksille. Halukkuus löytää harmonia ja yhteys, tapahtuipa mitä tahansa. Koska rakkaus haluaa antaa anteeksi ja nähdä sen viattomuuden, mikä pelokkaan käytöksen takana on. Olla vahva ja heikko yhtä aikaa on aikamoinen taito, minkä voi oppia ja mikä vaatii vain halun avata mielensä omien rajojen ulkopuolelle. 

Paljon minä opin tänä keväänä. Kuinka voi rakastaa niin paljon. Kuinka puhumiseen ja kommunikointiin tarvitaan kaksi, joilla molemmilla olisi halukkuus yhteyteen. Vain läsnäolo ja avoin kohtaaminen lähentää ja tuo rakkauden kokemisen. Mutta se vaatii uskallusta heittäytyä haavoituvaksi toisen edessä ja se on hiton vaikeaa ja pelottavaa. Ehkä seuraavassa elämässä uskallan. Mutta että uskalsin jo rakastaa kaikesta huolimatta oli minulle kaikkein suurin lahja.

Elämä on anteeksi annon mahdollisuus monelta osin. Loppu on Rakkauden ilmentämistä. ❤ 

Ajatuksia ajassa

Armon matka itseen

Minä pääsin kokemaan huiman armon matkan itseeni. Kasvamaan kohti itseni rakastamista. Joku voisi sanoa minun olevan itsekäs, kun vain etsin rakkautta itselleni. Mutta kukaan ei pysty rakastamaan ketään toista, eikä ottamaan vastaan rakkautta, ennen kuin hän rakastaa itseään.

Minä voisin väittää, ettei kukaan lähde tälle matkalle vapaaehtoisesti. Halu siihen tulee vasta siinä vaiheessa, kun tuntuu ettei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. Silloin tulee niin suuri kaipaus kotiin Totuuteen, että tämän maailman sirkushuvit eivät enää anna tyydytystä.

Minä sain kulkea hetken matkaa ihmisen vierellä, kenelle ei tämä halukkuus ollut vielä herännyt. Ja hänelle ehkä nousi jopa pelkoa minun halukkuuteni Totuutta kohtaan. Minä menin tähän suhteeseen tietoisena siitä, että olen tullut tähän katsomaan omia pelkojani mitä Rakkauden edessä on. Ja kun sen ymmärsi, oli ilmeneviin asioihin helpompi suhtautua, vaikka ne kipeää siinä hetkessä tekivätkin. Mutta syvällä sisimmässä oli Rauha. Haastavampaa tapahtumat varmasti oli toiselle osapuolelle, koska hänellä ei vielä ollut muuta ymmärrystä kuin mihin tämä maailma meidät kasvattaa. Eli etsitään aina syyllinen toisista, ulkopuoleltani tulee uhka ja minun täytyy puolustautua, minä olen maailman ja olosuhteiden uhri, sinun täytyy muuttua ja tehdä minut onnelliseksi…. Ja niin edelleen. Niissä hetkissä tietoisempana oleminen oli todella haastavaa, kun otti vastuun näkemästään ja kokemastaan, mutta sen lisäksi vielä otti toisen tuskankin kantaakseen. Ei ollut mitään käsitystä kuinka toimia siinä tilanteessa. Eikä konflikti tilanteissa varmaan olekkaan mitään oikeaa tapaa toimia, koska kaikki tavat on vääriä, jos kysytään henkilöltä joka ei ole vielä halukas näkemään omia pelkojaan. Sen voin sanoa, että se oli ainakin minulle todella turhauttava tilanne. Olisi halunnut toimia tavalla jota on opiskellut, mutta kun tunteet tuli peliin mukaan ei aina todellakaan osannut, vaan otti kaiken todella henkilökohtaisesti itseensä ja tunnemyrsky oli valmis.

Vaikken minä osannut kovin hyvin toimia niissä tilanteissa, minulle kumminkin avautui ajatus siitä kuinka kiukuttelija on pieni lapsi joka kokee jäävänsä vaille rakkautta. Ja jokainen syytös mitä toisen suusta tuli, oli vain tarkoitettu hänelle itselleen että hän kuulisi mitä itsestään ajatteli. Minä toimin vain peilinä mitä vasten oli turvallista pelkonsa tuoda julki, vaikka ne näytti syytöksen muodossa ulos tulevankin. Kaikki sanat on aina ensisijaisesti tarkoitettu itselle, että kuulisimme mitä itsestämme ajattelemme. Mutta siinä tulee se tietoisuuden kasvamisen paikka, että sen näkee ja ymmärtää. Kukaan meistä ei ole maailman uhri. Jokainen tilanne on meille annettu vain oppimisvälineeksi, että näkisimme mitä pelko-pilviä meillä on sen Rakkauden paistavan auringon edessä. Aurinko paistaa aina, mutta jos pilvet peittävät sen emme sitä näe. Sama on Rakkaudessa, se on aina, mutta jos pelot estävät sen näkemisen ei se silti tarkoita että Rakkaus olisi kadonnut. Uskomme vain sillä hetkellä johonkin pelkoon Rakkauden sijaan.

Niin kauan kun pystyy keskittymään vain ulkoiseen maailmaan, eikä halua sisälleen vilkaistakkaan, on helppo siirtää vastuu ja syyllisyys toisiin. Minäkin olen sitä paljon tehnyt tietämättäni. Ja kun sisäisen tutkiskelun polulle on lähtenyt, sieltä ei ole enää paluuta. Jokaisella matka on omanlainen ja kokemukset tapahtumineen ilmenee juuri omaan matkaan sopivina aina. Sattumaa ei ole, jokainen kohtaaminen on lahja ja auttaa oivaltamaan paremmin omia tarinoita mihin on uskonut sekä vapauttamaan ne uskomukset mitkä peittävät auringon säteet.

Minä yritin aluksi kovasti hakea hyväksyntää ja kaikin tavoin olla kelvollinen, että olisin hyväksytty ja rakastettu. Päivä päivältä se kävi hankalammaksi, sillä ei arvostusta voi ostaa. Vaikka kuinka yritin miellyttää, aina löytyi syy missä olin toiminut väärin. En enää yhtään tiennyt mitä tehdä ja miten olla, kun aloin näkemään mihin muottiin yritin itseäni sulloa vain siksi että kelpaisin. Se kaikki oli kovin silmiä avaavaa. Kuinka vähän todella itseäni arvostinkaan. Toinen toimi minulle täydellisenä peilinä uskomukselleni että minun täytyy ansaita rakkaus jotenkin, enkä ole riittävä rakkaudelle omana itsenäni. Sen oivaltamisesta tietoisuus sisälläni alkoi kasvaa. Aloin näkemään, kuinka hylkään itseni joka kerta, kun yritän hakea arvostusta ulkopuoleltani. Aloin muuttamaan ajatustani kelpaamattomuudesta siihen että minä ansaitsen. Koska minä (niinkuin jokainen meistä) olen täydellisen rakkauden ilmentymä, ja olen vain kerännyt pelon pilviä sen tiedon eteen unohtaen totuuden itsestäni. Minun tehtäväni on puhallella omat uskomukset totuuden tieltä, ja sinun tehtäväsi on keskittyä omiisi. Kukaan ei ole vastuussa toisen kokemuksista eikä tunnetiloista. Ja se ei ole itsekästä, vaan itsensä Rakastamista. Itseään rakastava sielu voi laajentaa rakkauttaan jokaiselle, mutta itsekäs on pelon vallassa ja syyttää toisia itsekkyydestä kykenemättä rakastamaan itseään ja hakien hyväksyntää ulkopuoleltaan. Minua täytyy rakastaa, koska minä itse en itseäni rakasta. Sinun täytyy minua arvostaa, koska en itse itseäni arvosta. Aina jokainen asia kääntyy omaksi puutteen tai Rakkauden ilmaisuksi itseä kohtaan.

Se arvottomuus mitä koemme, on sellainen piru olkapäällä joka kuiskii täysin järjettömiä asioita korvaan. Kuten; minä en ainakaan, jos et sinä tee aloitetta. Miksi minun täytyy aina, sinä et koskaan. Sinä olet itsekäs. Sinä et ajattele toisia. Sinun syy, että minulla on paha olla… Ja se on mahdoton kierre, koska se arvottomuus on niin suuri, ettei sen takaa kykene näkemään mitään rakkaudellista. Saati että itse laajentaisi rakkautta ja syyttelyn sijaan olisi halukkuus nähdä asiat toisin ja toimia itse toisin, jolloin toinenkin vapautuisi annetusta syyllisen roolistaan ja saisi toimia rakastavasti. Sillä vaikka toinen toimisi rakastavasti, arvottoman mielentila on niin kaukana rakkaudesta ettei sieltä käsin kykene näkemään rakkaudellisia tekoja. Vaan vain vaatii kokoajan toiselta lisää, kykenemättä itse toimimaan toiselta toivomallaan tavalla.

Sen minä opin, ettei tosta voi pelastaa vaikka kuinka haluaisi. Jokaisella on omat menneisyyden kokemukset, ja jokainen kohtaa niiden kautta maailman. Minä olen vastuussa ainoastaan oman mielentilani valinnasta ja se on ainoa asia mitä minun täytyy muistaa tehdä. Koska tämä on mielen maailma ja me olemme yhteistä mieltä. Minä voin siunata ja kiitää jokaista tapahtumaa ja ihmistä, mikä auttaa rakkauden laajenemisessa. Minä voisin myös valita syyttelyn ja uhrin/marttyyrin roolin, mikä olisi silkkaa pelkoa ja itsevihaa. Mutta en todellakaan sitä enää halua valita, koska minä näen valinnan mahdollisuuden.

Olen kiitollinen, että sain katsella intensiivi kurssilla pelkojani ja nyt voin vaihtaa Rakkauden mielentilaan todeten, että minä ansaitsen olla se mikä olen – viaton Rakkaus. Mitä ikinä ilmenee aika-paikka-tilassa, se saa ilmetä. Minun vastuuni on ainoastaan huolehtia siitä millä mielentilalla sitä katselen, pelko vai Rakkaus rinnallani.

 

Näyttökuva 2020-6-23 kello 13.21.05

Ajatuksia ajassa

Minä tiedän -mieli

Kyllä asia on niin, eikä kun kyllä se on niin. Kyllä minä tiedän ja koen tarpeelliseksi korjata jokaisen sinun lauseesi. Miksi minun on tarve olla oikeassa koko ajan? Mitä minä pelkään, jos päästäisin irti minä tiedän asenteestani? Ettei minun tarvitsisikaan koko ajan todistaa ja vahtia omaa arvoani. Mitä tapahtuisi, jos en pitäisikään jokaisesta narusta kiinni. Putoaisinko? Kannatteleeko kokoaikainen päteminen minua elämässä? Enkö muuten ole mitään, jos luovun kontrollistani?  Onko hyökkäys ja puolustautuminen ainoat tavat millä asioihin voi suhtautua? Minne katoaa leikkimielisyys, ystävällisyys ja Rakkaus?

Kenen ylipäätään täytyy koko ajan pitää huoli olevansa oikeassa? Eikö se kerro vain siitä suuresta arvottomuuden kokemuksesta sisällä, että täytyy todistella olemassa oloaan. Ja ettei kestä yhtään poikkipuolista sanaa toisilta, koska asia on niinkuin sanon, piste. Näkee syyn ja ongelman vain toisessa. Koska minun näkemykseni on oikea ja sinun väärä. Kenelle me todistelemme jääräpäisyyttämme? Mitä hyötyä siitä on? Ja taas palataan kysymykseen, että olenko mieluummin oikeassa kuin onnellinen…. Tottakai se pieni pelkominä vastustaa suunnattomasti, että minäkö antaisin periksi, en IKINÄ. Ja kärsimys on valmis. Kun taas Rakkaus kuiskaa hiljaa, mitä tapahtuisi jos vaatimusten sijaan antaisit armon käydä oikeudesta ja katsoisit asiaa rakkauden näkökulmasta. Ei oikeassa oleminen tuo sinulle onnea. Rakkaus sallii ja hyväksyy, antaa tilaa myös toisen kokemuksille. Rakkaus ei arvostele, vaadi oikeuksiaan tai yritä olla toista parempi. Rakkauden ei tarvitse olla oikeassa, ollakseen täydellinen. Rakkaus ei yritä haavoittaa toista, etsien omaa etuaan. Rakkauden ei tarvitse heittäytyä marttyyriksi, tullakseen huomatuksi. Rakkauden ei tarvitse puolustautua, kun ei ole mitään mitä vastaan puolustautua. 

Kumpikaan ei voi olla sen enempää oikeassa tai väärässä. On vain kaksi katsonta kantaa, kannattaako niitä arvottaa? Kummallakin on oma menneisyyden kokemus, minkä läpi asiaa katsoo ja kumpikin näkee vain oman versionsa asiasta oikeana.

Puhuminen on ainoa asia mikä voi valaista ja avartaa molempien näkemystä. Ei syyttämällä tai vaatimalla toisen muuttuvan ja muuttavan katsontakantaansa. Vaan vain kertomalla, että minä näen tämä asian näin, se on minun kokemukseni siitä ja se ei liity sinuun mitenkään. Sinun ansiostasi tulin vain näkeväksi mitä uskomusta tästäkin asiasta olen kantanut mukanani. Kiitos kun sain nähdä sen, nyt voin sen antaa sulaa pois. Eikä minun tarvitse painaa sitä vihalla piiloon, että se voisi vain myöhemmin nousta muistoista suurempana mörkönä katsottavaksemme.

Mikään asia ei ole vakava, jos se ei pääse kasvamaan mielessä kohtaamattomana ja mielikuvituksen värittämänä. Mutta mitä me pelkäämme omille ajatuksillemme rehellisenä olemisessa? Jos tuomme omat ajatuksemme avoimesti esille, mikä meitä voisi satuttaa. Muu kuin pelko toisen reaktiosta, pelko hylätyksitulemisesta, pelko ettei minulla ole oikeus tunteisiini ja ajatuksiini. Olenko viallinen, kun tunnen näin? Iänkaiken meille on opetettu, kuinka omat tunteet täytyy painaa piiloon. Kuuluu käyttäytyä ja osata olla ihmisiksi. Mutta kuka sen määrittää, että tämä tunne on sallittu ja tuo toinen ei. Ja siinä kohtaa olemme menneet metsään ja pahasti, kun emme hyväksy omia tunteitamme ja kiellämme ne samalla läheisiltämmekin. Vaikka ainoa keino olisi kohdata ja hyväksyä ne. Mikään ei ole toistaan pahempi tai parempi. Hyväksyvässä ilmapiirissä jokainen tunne saa tulla näkyväksi ja siinä sallivuudessa se pääsee saman tien sulamaan pois. Mutta vain että sillä on lupa ja turva tulla näkyväksi.

Kun kaksi ihmistä on pidemmän aikaa saman katon alla, alkaa omat tunteet väkisinkin tulla pintaan eikä niitä kykene mielistelyllä loputtomiin peittelemään. Mutta kun on aina oppinut ne piilottamaan, on se pelottavaa että ne alkaa yhdenäkin ponnahtelemaan pintaan. Ei osaa itsekkään suhtautua siihen, saati sitten kun molemmat ovat samassa pelon mielentilassa ja tunteet säikäyttää molemmat. Syyttely ja arvostelu on välitön seuraus, mökötys ja marttyyrius seuraa salaman nopeasti tilannetta. Kun en kykene hyväksymään omia tunteitani, ei toinenkaan saa niitä tuntea. On parempi piiloutua. En katso enää toista silmiin, koska pelkään, pelkään vihani näkyvän niistä. Alan välttelemään toisen seuraa, koska en kykene kohtaamaan omia tunteitani. Täytän jokaisen hetken tekemisellä, ettei minun tarvitsisi vain pysähtyä tunteideni äärelle. Pakenen, hyökkään tai puolustaudun. Olo on kuin olisi ansaan jäänyt, eikä itse pääse irti.

Omia tunteita on vain helpoin paeta, se on tuttua ja turvallista. Mukavuusalueelta ei tietentahtoen lähdetä. Se vaatii halukkuutta. Ja se löytyykö sitä halukkuutta lähteä katsomaan ja tutkimaan on jokaisen itse löydettävä. Niin kauan me pakenemme, kunne ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin valita toisin.

Ja mitä Rakkaus pyytäisi minua tekemään? Hyväksymään pelkoni, keskeneräisyyteni. Sallimaan tunteeni, ei ne minua riko – eikä toistakaan. Huomaamaan, että olen arvokoas ja riittävä ja täydellinen juuri nyt ja näin. Ei minun tarvitse yrittää olla mitään muuta, eikä enemmän, tai paremmin. Voisin armahtaa itseni. Olen viaton. Olen viaton, vaikka pelkomieli väittäisi mitä. Olen Rakkauden arvoinen aina ja jokaisessa olossani.

Ja vaikka itse ei olisi pudonnut pelkoon, toisen esittäessä mörökölliä, saa olla todella tarkkana ettei syöksykierteellä hyppää toisen mörköilyyn mukaan. Sillä parhaiten auttaa toistakin pois vihan tunteista, kun itse kykenee valitsemaan siinäkin tilanteessa pelon sijaan Rakkauden. Tiedostaen, että tämä olo ei ole minun syytäni, toisella on oikeus kokea omat tunteensa ja minä voin rakastavasti tukea häntä. Jos ei sanoin, niin ainakin mielen tasolla. Ja se on tärkeintä. Mutta silloinkin armollisuutta itseään kohtaan, ettei aina vain kykene vaan saa tipahtaa samaan kaivoon mistä toinen huutaa, että rakasta minua, vaikka olen huonolla päällä. Näe sinä se Rakkaus mitä minä en juuri nyt näe.

En minä myöskään ole vastuussa toisen kokemuksista, vaikka minua mistä syytettäsiin. Koska kukaan ei voi puhua mistään muusta kuin omista pelko tunteistaan, eikä ne liity minuun mitenkään. Jokaisen on otettava vastuu omista tunteistaan. Pelko vain siirtää vastuuta ja kieltää kaiken.

Sen muutoksen halun huomaa silloin, kun elämä ei enää anna tyydytystä vanhaan tapaan, vaan haluaa lähteä kyseenalaistamaan ja löytämään sisäisen rauhan, mitä ei ulkomaailma voi tarjota. Vaikka kuinka etsisit onnea ulkoapäin ja toisista ihmisistä, jossain vaiheessa tulee vain se hetki kun ymmärtää ettei se voi tulla mistään muualta kuin sisimmästään. Rakkaus ja Rauha sisälläsi odottaa vain sitä käänteen tekevää valintaa. Sillä ne ovat aina läsnä ja sinulla on valinnan mahdollisuus haluatko kokea ne vai et, jokaikinen hetki ja aina vain uudelleen ja uudelleen. 

Rakkaus ei ole unohtanut ketään, sillä Rakkaus on meissä jokaisessa. Älä huijaa itseäsi uskomaan mitään muuta. Sisältäsi löydät sen, mitä etsit kuumeisesti ulkopuoleltasi.

Ajatuksia ajassa

Vaatimukset rakkaudelle.

Miksi toista on vaikea rakastaa sellaisena kuin hän on? Miksi lataamme niin paljon odotuksia ja vaatimuksia ihmiselle josta väitämme välittävämme? Miten toinen edes voisi täyttää odotuksemme? Eikö ennakko ajatukset toisesta ole omassa päässämme, eikä liity mitenkään toiseen?

Oletko koskaan miettinyt, mihin muottiin laitat ihmisen? Ajatellaan, että ensin sinä ihastut ja kaikki näyttää hyvälle, jopa täydelliselle. Kuinka ihana se tunne on, uusi ihminen ja uusi mahdollisuus löytää rakkaus. Tutkit tarkkaan toisen olemista ja arvoja, kun punnitset voisiko tämä ihminen tuoda minulle onnen ikuisen. Aluksi se näyttää todella hyvälle ja hyväksyt toisen olemisen. Aikaa kuluu hieman ja tarkennat kriteereitäsi ja epäkohdat mielessäsi alkaa näkymään. Alat arvostelemaan ja vaatimaan toiselta asioita. Ihmettelet miksi toinen nyt käyttäytyy noin, kun alku oli niin lupaava. Miksi toinen ei teekkään niinkuin tahdon. Alat tehdä mielikuvaa toisesta, että se on tuollainen ja tuollainen – ei hyvä – no tuo piirre on hyväksyttävä. Huomaatko yhtään, miten oma käytöksesi muuttuu rakastavasta vaativaksi. EI tästä tulekkaan mitään, kun tuo toinen ei täyttänytkään unelmaani.

Viimeistään tässä kohti olisi hyvä pysähtyä. Mitä minä oikein ajattelen ja uskottelen itselleni?! Ensinnäkin, että onnellisuuteni riippuisi tuosta toisesta ihmisestä ja hänen tekemisistään? Että kyllä olisin onnellinen, jos toinen älyäisi olla sellainen kuin tahdon. Sattuisinko jopa huomaamaan keneksi yritän toista muttaa ja haluaisinko todella toisen olevan juuri sellainen millaista olen hänestä muovaamassa vaatimuksillani? Arvostin äitiäni/ isääni ja haluan puolisoni olevan kuin hän. Edellinen puolisoni ei ymmärtänyt olla sellainen, joten hän sai väistyä. Kyllä minä vielä löydän sen, joka syvimmät haavani parantaa. Ja jos asia ei menekkään niin, niin toisesta on hyvä hankkiutua eroon. Sillä ei minussa mitään vikaa ole vaan tuo toinen ei vain sopinut minulle, kun siinä oli niin paljon puutteita. Mutta onko toisessa oikeasti mitään vikaa. Jos sinä häneen olet ihastunut, ja kokenut jo sen hyvän olon toisen lähellä. Muistatko sen silloin kun omat pelkosi nousee pintaan. Voisitko hyväksyä, että ne on vain omia pelkojasi eikä toinen ole mitenkään vastuussa niistä. Miten toinen voisi edes tietää mitä vaatimuksia sinulla on ja millaisen menneisyyden taakan kanssa kuljet, vain hiljaa mielessäsi vaatien toisen olevan oikeanlainen, ja loukkaantuen omien kuvitelmien mahdottomuuteen. 

Miten sinä oletat, että vain sinun asiasi, tekemisesi ja ajatuksesi on tärkeitä ja ainoita oikeita? Ja toisen täytyisi tietää sopeutua niihin mukisematta. Toisella ei ole oikeus olla oma itsensä, jos hän on vääränlainen. Oletko miettinyt, mitä vaadit toiselta. Oletko ajatellut, että itse voisit katsoa asioita uudessa valossa avoimemmin. Haluatko mieluummin pitää pääsi, vai katsoa asiaa laajemmin?

Miksi se puoliso on se eniten suurennuslasin alla oleva ja sen täytyisi täyttää ne kriteerit, mitä ei vaikka ystävyys-suhteessa edes ilmene. Minun tupa, minun lupa. Itsestää löytää aivan uusia piirteitä. Sillä parisuhteessa tulee herkimmin esille arvottomuuden ja hylätyksi tulemisen haavat. Ei se rakasta minua jos se käyttäytyy noin. Ei se välitä minusta yhtään, kun se meni tekemään noin. … Todella tuttua. Arvioidaan koko ajan toisen tekemistä oman arvon mittarina. Syytetään toista mielikuvituksessamme tapahtuneista asioista. Annetaan itselle arvo toisen olemisen mukaan.

Kuinka harvoin sitä muistaa kääntyä rakkauden puoleen ja nähdä toinen täydellisen viattomana, omiin mielikuviin rakennettuihin illuusioihin verhoutuneena. Koska vain siinä hetkessä voi aseensa riisua ja alkaa rakastamaan itseään ja toista. Niin kauan kun me syytämme toista omasta menneisyydestämme, emmekä näe todella toista, emme kykene rakastamaan. Pelkäämme vain koko ajan, että kyllä tuo toinen pettää luottamukseni ja oikein odotamme milloin se tapahtuu. Vaikka sen sijaan voisimme katsoa tapahtumia rakastaen. Vaikka saisin sinua rakastaa vain tämän hetken, rakastan sinua täysillä, eikä mikään voi minua estää. Vaikka välillä näen omia menneisyyden pelkojani nousevan, jotka sinä näytät minussa herättävän, rakastan sinua siitä huolimatta. Sillä rakkaus on aina siellä, ja minä voin valita uskonko mieluummin omiin kuvitelmiini vai siihen todelliseen rakkauteen, minkä olen jo kokenut ja tiedän sen olevan olemassa. Minä tiedän, jos haluan muistaa, että kun sinä kiukkuat jostain on se sinun menneisyytesi kokemus. Ja sillä on mahdollisuus nousta esiin ja sulaa pois siinä rakkaudessa ja turvassa, minkä suhteemme mahdollistaa. Kukaan ei koskaan voi puhua kenestäkään toisesta, kuin itsestään ja omien menneisyyden kokemusten kautta. Sanoipa toinen sinulle miten ikäviä asioita tahansa, aina hän puhuu vain omista peloistaan.

Jokainen miestä haluaa tulla vain kuulluksi ja rakastetuksi sellaisina kuin olemme.  Pelko piirtää mielikuvan, ettei minua rakasteta jos olen sellainen kuin olen, vaan minun täytyisi yrittää olla jotenkin parempi. Minun täytyisi ansaita paikkani elämässä jollain tekemisellä. Olen arvokas vasta kun täytän vaatimukset, mitkä olen itselleni asettanut menneisyydessäni. Kun tein näin sain äidin rakkauden, kun tein näin sain isän hyväksynnän. Määritän siis itseni arvon sen mukaan mitä uskon tarvittavan, että minua voidaan rakastaan. Jokaisella teollani minä vain pyydän, että rakasta minua ja olenhan rakkauden arvoinen edes hetken. Kun omat vaatimuksemme itseämme kohtaan on niin suuret, ei siinä voi hyväksyä että toinen rakastaisikin minua ilman, että minun täytyisi ansaita se rakkaus. En minä näe edes sitä mahdollisuutta, että saisin hyväksyä itseni juuri näin ja olisin kelvollinen rakkaudelle muuttamatta mitään itsessäni. Monesti se oma arvottomuus ja itsen arvottaminen on niin alitajuista, ettei sitä edes tiedosta. On vain niin keskittynyt toisen puutteita kaivelemaan. Sillä se on turvallisempaa, ettei tarvitse omiin pelkoihin käydä käsiksi kun saa syyttää toista omista peloistaan.

Voin sanoa, että se on erittäin huvittavaa. Ja sanon senkin, ettei se aluksi sitä todellakaan ole ollut. Mutta kun alkaa näkemään laajemmin ja sitten katselee menneisyyttään armollisemmin, niin voi vai todeta kuinka naurettavan on elämästään peloillaan rakentanut. Ja sitten on jo pitkällä, kun voi hulluille uskomuksilleen nauraa ja olla ottamatta niitä niin vakavasti. Ja vielä jopa kiittää niitä pelkoja mitä nousee pintaan, että kiitos kun saan tämänkin nähdä ja vaihtaa ajatuksen rakkaudellisempaan. Kukaan muu ei meitä voi satuttaa, kuin omat ajatuksemme. Itse jokaisen kokemuksen määrittää mielessään hyväksi tai pahaksi. Ei se toisen sanoma satuta, vaan se miten me sen kuulemme ja minkä menneisyyden kokemuksen se herättää meissä esiin. Eikä mikään kokemus ole sen parempi tai huonompi, jokaisesta voi vain oppia mitä minä itsestäni uskon ja ajattelen. Reagoinko pelko mielessäni vai voisinko katsoa asiaa rakkaiden näkökulmasta?

Ei kukaan minun rakkauttani voi viedä tai arvoani alentaa, ellen sitä ihan itse tee. Jos minä en hylkää itseäni, ei sitä voi toinenkaan tehdä. Jos hyväksyn itseni, ei kukaan muu voi sitä muuttaa. Vain minä voin antaa oman voimani pois ja tipahtaa marttyyriksi. Vain minä voin armantaa itseni, eikä silloin kukaan muu voi minua tuomita. Ja kun hyväksyn itseni, voin hyväksyä toisetkin.

Ajatuksia ajassa

Katsotko toista silmiin?

Katsotko toista silmiin? Uskallatko olla toisen katseessa? Onko hetken pidempään silmiin katsominen ahdistavaa? Mikä siitä tekee vaivaannuttavan kokemuksen? Tuntuuko siltä, että toinen vaatii jotain tai näkee pimeimpään sieluuni asti tuijotuksellaan? Onko katseessa jokin vaatimus? 

Nämä on ainakin minulle tuttuja kokemuksia. Oli todella vaikeaa olla katseen alla ja oli helpompi kääntää pää pois. Silloin kokemukseni paljasti pelkoni, etten ole kelvollinen ja olen jollain tavalla viallinen, ettei minua saa katsoa. Ja että se toinen saa sen selville silmistäni. Ihan kuin olisin ollut syyllinen johonkin hirveään asiaan. Vaikkakaan todellista syytä ei ollut siihen, mielessäni koin että olin tehnyt jotain väärää. Rankaisin itse itseäni. Syyllistämällä olemattomista mielikuvitustarinoistani, mitä olin itselleni kertonut. Kuinka en kyennyt olemaan riittävän hyvä toiselle syystä tai toisesta.

Vasta sitten kun aloin omaa mieltäni tutkia ja päästyäni syvemmälle mieleni sopukoihin. Aloin sen oivaltaa mikä kaiken taustalla oli. Enhän minä sitä ennen edes kyseenalaistanut saati ihmetellyt. Pidin sitä vain aivan normaalina. Että toinen oli vain ahdistava kun se noin tuijotti.

Nyttemmin kun asiaa taaksepäin katson ja peilaan kokemuksiani kanssa kulkijoihin. Osaan samaistua ja näen omat vanhat pelkouskomukseni heidän silmissään. Tai kuvittelen näkeväni. Mutta silloin ainakin paremmin ymmärtää miksi ihmisillä on vaikeaa katsoa silmiin.

Kun toisessa näkee puhtaan Rakkauden ja itse on rakkaudellisessa tilassa, eikä tipahtaneena pelkoihinsa. Se vilpitön Rakkaus kun toista voisi tuijottaa loputtomiin ja nähdä hänen silmissään sen keveyden ja onnellisuuden. Mutta se ei näy jos kumpi tahansa on epävarmuudessa tai olettamuksissaan toista kohtaan. Rakkaudellinen tila on puhdas ja viaton, vailla vaatimuksia tai odotuksia. Se on kaunein tietämäni tila. Silloin todella kokee yhteyttä toisen kanssa ja sydän pakahtuu siitä onnellisuuden tunteesta. Vapaudesta Rakastaa. Vapaudesta olla ja ilmetä. Siitä ei ole kiire minnekkään, eikä tarvitse kääntää katsettaan pois kun on vapaa syyllisyyden tunteestaan.

Ei toisen katse voi vahingoittaa tai vaatia mitään. Oma mieli se on joka kertoo tarinaa, että  toisen katseessa olisi jokin odotus. Etten pysty täyttämään toisen odotuksia. Mutta onko toinen ilmaissut jotain tahtoaan ääneen? Ei siis tehdä olettamuksia toisen katseesta, olipa se näennäisesti millainen tahansa. Me peilaamme vain omia mielikuvia, jos oletamme yhtään mitään toisen käytöksestä ja silloin me paljastamme itsellemme omat pelkomme. Toinen ilmentää vain kaikessa viattomuudessaan meille sen mitä olemme pelänneet kohdata. Joko siirtämällä kokemukset syrjään tai suoraan pakenemalla niitä ja olettaen että tunteet on toisen aiheuttamia. Kiellämme ne ja etsimme toisen ihmisen lähellemme, joka ei ainakaan heti tuo pelkojamme esille – vaikka hetken kuluttua huomaammekin olevamme samassa tilanteessa. Mutta pysähdymmekö me tarkastelemaan sitä? Kysymään itseltämme, että mitä tämä toistuva tapahtuma meille haluaa kertoa meistä itsestämme, ettei se liity mitenkään tuohon toiseen.

Tuleeko meille mieleenkään mitä me todella pelkäämme? Emme toista ihmistä, vaan omia ajatuksiamme. Omia ajatuksiamme jotka salakavalasti vieritämme toisen niskoille. Väittäen että sinä olet tuollainen, vaikka todellisempaa olisi sanoa, että minä teen mielikuvan sinusta joka näyttää tuollaiselta. Tiedän ettei se ole totta, minä vain uskon omiin ajatuksiini ja teen niistä totta itselleni. Ei se silti tarkoita että sinä olisit sellainen miten minä sinut koen. Sillä nämähän ovat vain minun pelkojani mitä projisoin sinuun, ettei minun tarvitsisi ottaa vastuuta omista tunteistani. Minä en enää halua syyllistää sinua omista mielikuvistani, vaan haluan luopua niistä uskomuksistani itsekkin. Sillä haluan mieluummin kokea Rauhaa kuin epäilystä. Minulla on aina mahdollisuus valita.

Olettaminen luo virheellisen käsityksen toisesta.

Mitä on se arvottomuuden kokemus, miksi me alamme olettamaan asoita kysymättä? ME luulemme tietävämme mitä toinen ajattelee ja tahtoo milloinkin. Tuleeko meille mieleenkään kysyä, koska mehän jo tiedämme vastauksen. Luulemme tietävämme. Mikä meistä tekee niin viisaita, että pystymme toisen mielen liikkeet ennalta arvaamaan? Menneisyys. Me luulemme tietävämme asian, koska kerran kun kysyin niin kävi NiiN joten silloinhan se on aina ja ikuisesti NiiN. Ja sitten voimme alkaa syyttää toista, kun se tekee aina NiiN. Vaikka tarkemmin asiaa tutkittua, voisi todeta, ettenhän minä anna muuta mahdollisuutta toiselle koska teen olettamuksen jo mielessäni enkä edes anna toisen toimia toisin. Me olemme ihan kuninkaita tekemään päätelmiä toisen eleistä. Loukkaannumme, kun tulkitsemme mielivaltaisesti toista. Uskomme ennemmin omiin kuvitelmiimme, kuin että kysyisimme. Ja arvottomuuden kanssa me usein silloin työskentelemme, koska Rakkaus ei tee olettamuksia tai vaatimuksia. Mutta arvottomuus etsii aina syyn ja paikan mistä loukkaantua toiselle ja alkaa syyllistämään siitä, ihan vain oman mielikuvituksen perusteella. 

Milloin olisi aika astua sivuun siitä pienestä itsestä, joka vain pienentämistään pienentää. Ja astua todellisiin armon ja viattomuuden saappaisiin? Muistaisi jokaisena hetkenä. Huomaisi ainakin, jos tipahtaa pienen itsen kelkkaan. Ja sen tietää heti siitä, ettei tunnu hyvälle. Toisessa on jotain vikaa. Jokin on väärin itsessä tai maailmassa. Se on niin yksinkertaista, ja sen kyllä tietää. Vaatii vain hyväksymistä, ettei missään muussa ole vika, kuin mielenvikaisissa ajatuksissani jotka vie nyt mennessään. Siinä on hyvä hetki todeta, että AHAAA nyt katsonkin tätä vähän etäämpää ja voin antaa armollisuuden laskeutua tilanteeseen. Minkään asian ei tarvitse muuttua ulkoisesti. Mutta kun hyppää tilanteesta sivuun ja sallii Rakkauden tulla mukaan peliin, yhtäkkiä sitä huomaakin taas että mikään ei olekkaan huonosti. Olin vain hetken hassussa kuvitelmassa, mutta muistin Totuuden ja vapautin itseni omasta piinastani. Sillä emmehän me koskaan ketään muuta satuta kuin itseämme. Minä itse olen pahassa olossa mielikuvituksessani, eikä se liity toiseen mitenkään. Toki herkkinä olentoina me kyllä tunnemme toisen pahan olon, mutta ei siihen tarvitse lähteä mukaan. Se että siinä hetkessä tervemielisempi osaisi pysyä rakkaudessa, tapahtuipa mitä tahansa, ei lähtisi pelon peliin mukaan. Silloin olisi paljon nopeampi tie Rauhaan takaisin. Joka hetki roolit muuttuu ja jokaisena hetkenä molemmilla on mahdollisuus valintaan palata Rauhan mielentilaan. Sillä mitä pidemmäksi aikaa jää syyllisyyden syövereihin, on siellä niin tutun turvallista märehtiä, ettei ole niin halukas tulemaan pois. Ja silti joka hetki on mahdollista valita uudelleen. Eikä sitä valintaa kumminkaan voi kukaan muu tehdä, jokainen voi tehdä sen vain omalta osaltaan. Ja niin tehtyään auttaa toistakin muistamaan ja helpottamaan paluuta Rauhaan syyllistämisen sijaan. 

Maailma tarjoaa meille täydellisen kulissin vain ja ainoastaan nähdäksemme mielenvikaiset ajatuksemme. Missä hylkäämme itsemme. Jokaisessa hetkessä, kun ulkoistamme syyn itsemme ulkopuolelle. Siinä hetkessä meille näytetään missä uskomme olevamme viallisia. Jos vain haluamme syyttelymme sijaan sitä katsoa. Sillä jos maailma tarjoaa meille tapahtuman, missä koemme vihaa (missä muodossa tahansa), se tarjoaa vain meille näytille sen että olemme unohtaneet oman viattomuutemme. Kaikki se vika mitä alitajuisesti itsessämme peittelemme ilmenee ulkopuolellamme, että sen kohtaisimme. Tutuin lause minulle, että kyllähän minä, mutta tuo toinen ei. Kaikki se toisessa nähty vika onkin meidän omaa uskoamme viallisuuteen, ettemme ole riittäviä juuri sellaisena kuin olemme. Kun sitä työtä lähtee tekemään itsensä kanssa, että armollisesti sanoo itselleen ”minä olen viaton, vaikka olenkin halunnut uskoa muuta”. Pala palalta se tiedostamaton syyllisyys pääsee tippumaan hartioiltamme pois ja sen todisteena on maailma mikä alkaa näyttää paljon armollisemmalta paikalta olla ja elää. 

Minä itse tein valtavasti töitä oman mieleni suhteen, ja teen edelleenkin. Ei sen silti tarvitse olla kivuliasta, mutta usein me teemme siitä rankempaa mitä se onkaan. Sillä emme ole halukkaita päästämään irti uskomuksistamme. Kun ei halua päästää irti minä tiedän -mielestä. Nyt kun sitä miettii, niin sehän on ihan naurettavaa mitä olettamuksia me teemme ja täydellisen mielivaltaisesti. Eikä omasta uskomuksestaan todellakaan halua päästää irti. Miksi? Koska se pieni pelon mielenosa huutaa silloin, että olet säälittävä jos alistut nyt. Ja se pelko tätä maailmaakin on ohjannut pitkään, kun olemme olleet pelonmielentilassa sen sijaan että uskaltaisimme avautua Rakkauden tiedostamiseen. Olemme oppineet, että itsen on pidettävä kaikki narut omissa käsissä ja hallittava joka tilannetta. Emme mahdollista silloin muuta kuin harmaita hiuksia itsellemme. Toinen mahdollisuus, ei ole edes mahdollisuus pelkomielelle, että antaisimme elämän virrata ja kaikkien asioiden ilmetä juuri oikeassa hetkessä ja mikään ei voi mennä vikaan. Ja ’ei voi mennä vikaan’ ei tarkoita ettei mikään epäonnistuisi, mutta siinä sallivuudessa epäonnistuminenkin on onnistumista. Koska Totuudessa ei ole hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää. Pelko kategorisoi kaiken.

Mutta ei mikään muutu ilman halukkuutta opetella näkemään asiat toisesta perspektiivistä. Niin kauan täällä saa esittää uhria, kuin haluaa. Tulee se hetki kun haluaa jotain muuta ja siinä hetkessä se annetaan.

Tämä on mielen maailma, elämä näyttäytyy juuri sellaisena mihin uskomme. Hyväksyimme sitä tai emme. Tai uskoimmepa siihen tai emme. Voimansa voi antaa pois, tai ottaa täydesti itselleen. Se vaatii vain luottamista siihen, että on toinenkin tapa kuin mihin on kasvanut. 

Ajatuksia ajassa

Rakkaus hakee muotoaan.

Mitä rakkaus on? Voiko sen kadottaa? Voiko se unohtua tärkeämpien asioiden alle?

Mitä jos Rakkaus on aina läsnä, sallivana. Rakkaus ei tuomitse asioita tai tapahtumia, kaikki saa ilmetä juuri niinkuin näyttää ilmenevän. Mutta mikä estää meitä kokemasta sitä koko aikaa, on tietenkin pelko. Pelonverho, missä muodossa tahansa, hämärtää kokemuksemme Rakkaudesta. Ei Rakkaus silloinkaan minnekkään ole mennyt, olemme vain itse valinneet kokea jotain muuta sen sijaan. Tunteet vievät meidät helposti mukanaan ja unohdamme valita Totuuden kaiken hulluuden sijaan. Valitsemme mieluummin silloin uskoa omiin ajatuksiimme, kuin valita toisin – jolloin tila aukeaisi jälleen Rakkauden kokemiselle.

Miksi me olemme niin ajatuksiemme orjia? Miksi pidämme niin tiukasti kiinni siitä mihin uskomme, ettei siihen mahdu edes ajatusta siitä voisiko tämän nähdä toisin. Viha-välinpitämättömyys-pelko laskeutuu niin luontaisesti ajatusmaailmaamme, jos asiat ei ole niinkuin haluaisimme niiden olevan. Kasvatamme muurin ympärillemme, minne ei valon pilkahduskaan pääse sulattamaan hulluuttamme. Mutta Rakkaus on silti läsnä, me emme sitä koe tai näe siinä hetkessä, mutta se on vakaana kuin kallio jakojemme alla. Sitten kun taas mieleemme pilkahtaa, että voisiko tämän nähdä toisin. Voisinko kokea tämän sijaan Rakkautta. Mihin haluan uskoa? Kyseenalaistaisin itseni, jolloin muuri pääsee sulamaan. Totuuden kuiskaus pääsee eikä-ku-minä-ite mantran läpi ja mahdollistaa vapauttavan kokemuksen, ettei minun tarvitsekkaan koska kaikki onkin jo hyvin.

Puhuminen ja jakaminen on tärkeää, mutta jos ei tunne tulevansa kuulluksi ja kohdatuksi se menettää merkityksensä. Lisäksi tässä maailmassa puhumista pidetään tärkeänä ja hiljaisuus on pahinta myrkkyä, mutta puhuminen kohdistetaan aina itsen ulkopuolelle ja pidetään huoli ettei vahongossakaan avata sisintämme. On turvallisempaa syyttää muita, kuin kohdata omat pelkonsa. Meidät on niin tiukkaan opetettu keskittymään ulkoisiin seikkoihin ja ratkaisemaan ulkopuolellamme olevat asiat. Että on vaikea pysähtyä vain ihmisen äärelle tai hyväksymään omat tunteensa ja katsomaan niitä. On vaikea olla läsnä, jos koko maailma on mielenpäällä yhtäaikaa. Kiire, ettei ennätä pysähtymään. Pysähtyminen ei ole pysähtymistä fyysisesti, vaan pysähtymistä siihen hetkeen missä on, sen tekemisen äärelle mitä tekee, sen ihmisen läsnäoloon kenen kanssa on minäkin hetkenä.

Minä olen aina protestoinut ajatusta, mitä minulle on monesti tarjottu, että rakkaus haalenee, arki tulee suhteeseen, ei ensi huuma voi ikuisesti kestää… Koska en ole voinut käsittää mikä on sellainen Rakkaus mikä voisi millään muotoa haihtua tai haalistua. Mutta toki nyt ymmärrän ehkä vähän paremmin noiden ajatusten taakse, sillä siellähän on luonnollisesti silloin pelko. Rakkauden eteen rakennetaan pelon muuri, mikä saa näyttämään rakkauden menettäneen voimaansa. Mutta ne on ne meidän uskomuksemme arvottomuudestamme, viallisuudestamme ja itsevihastamme. Ettemme usko olevamme Rakkauden arvoisia. Ei tuo toinen voi minua enää rakastaa, koska… Eikä ainakaan kun se teki noin tai näin. Me itse asetamme rakkaudellemme ehtoja. Me itse vaadimme sen johonkin muottiin. Ja pelon kanssa sitä vartioimme. Vahdimme toista kuin haukka, vaikka meidän tulisi vahtia omia ajatuksiamme ja olla halukas luopumaan mielenvikaisita kuvitelmistamme. Luopua syyttelystä ja asioiden ulkoistamisesta. Siirtyä ottamaan vastuu omista tunteista ja ajatuksista.

Kun Rakkaus on sallivaa, sielä on mahdollista ilmetä myös pelkoja, että ne voi nähdä armollisena itseään kohtaan ja antaa sulaa pois. Rakkaus antaa sellaisen turvan, missä se on mahdollista. Rakkauden läsnäolo parantaa jokaisen pelon aiheuttaman haavan, vaikka se ensin näyttää tekevän kipeää, mutta lopulta kun haavan on antanut parantua huomaa olon keventyneen monella tonnilla. Mutta jos ei koskaan salli itsensä kokea ja antaa olojen tulla, ei niillä ole ulospääsy keinoa ja ne jää painamaan. Ei tunteissa mitään vikaa ole, ei ne vaarallisia ole. On vain opittava pois vanhasta tavasta työntää tunteensa syrjään. Hyväksymisen kautta asiat vapautuu.

Miksi meidän on niin vaikea puhua tunteistamme, miksi se on viimeinen asia mistä voi puhua? On helppo syyttä toista omista kokemuksistaan. On helppo siirtää vastuu toiselle, ja silti emme voi olla vastuussa muusta kuin omasta tontistamme. Emme koskaan voi tietää mitä toinen tuntee tai kokee, olemme vain omien kokemustemme tulkkeja ja mielikuviemme varassa mitä kuvittelemme toisen olevan. Toista ei voi syyttää omasta tunteesta, mutta oman tunteensa voisi tuoda esille omanaan.  Mitä me pelkäämme omien tunteiden ilmaisussa? Menneisyytemme kokemuksia, kun emme tulleet kuulluksi. Pelko maalaa saman maiseman eteemme, emmekä ole halukkaita katsomaan sitä toisin. Pelko sanoo, että aina ennenkin on käynyt niin. Sivuutamme kokonaan Rakkauden ajatuksen, että ehkä voisi olla toinen tapa katsoa asiaa. Ehkä emme tulisikaan tuomituiksi, ehkä meitä kuunneltaisiinkin kerrankin sydämmellä eikä pelon kanssa. Ehkä meille annettaisiinkin tilaa olla kuka todella olemme. Rakkaudessa. Arvostelematta. Sallien. Mutta rohkenemmeko kokeilla? Vai onko vanha marttyyrin rooli parempi paikka olla?

No minä vain koen ja katselen omaa maailmaani, mitä se minulle kertoo ja näyttää. Omia puutteitani olla Rakkaudessa ja Rakkauden arvoinen. Kyvyttömyyttäni olla avoin ja puhua ilman pelkoa omia pelkojani. Suojamuurejani, mitkä kohoaa nopeasti ympärilleni kun tipahdan Rakkaudesta pelkoon ja arvottomuuteen. Miten en osaa ja kykene toimia, enkä aina edes halua, niinkuin Rakkaus toimisi. Mahdollisuus ja kyky on valintaan, enkä silti sitä aina halua tehdä. Mutta edistystä on se, että osaan jo olla armollisempi itselleni senkin suhteen. Tiedostaen hullut uskomukseni ja todeten etten nyt osaa muuta. Mutta silti tiedostaen että olen viaton ja niin on toinenkin. Täydellisen viaton.